Vipinää, melua, kuraisia tassuja ja ikävää, niitä on viime viikko ollut täpötäynnä ja meno tuntuu jatkuvan vielä ainakin viikon. Talon ovat vallanneet edelleen lukuisat työmiehet, nyt vielä bonuksena tulevan uima-altaan pohjan rakentajat. Sähkökatkoja on harva se päivä ja aina ne kestävät vähintään sen kolme tuntia, yleensä koko päivän.
Viime viikkoinen Nairobi-reissu oli piristävä tuulahdus. Raikasta ja kylmää ilmaa, tosin saastetta se kaupunki on täynnä. Lääkäri oli oikein pätevän oloinen, vakuutti, että maha saadaan kuntoon. Tällä hetkellä odottelen taas verikokeiden tuloksia, tällä kertaa sillä erotuksella, että Nairobin labrassa pystytään tunnistamaan eri bakteerit, alkueläimet ja ameebat. Lääkäri kyseli minua töihinkin, tiesi heti nimestäni mistä tulen ja osasi jopa ääntää nimeni täysin oikeaoppisesti, ihanan lohduttavaa.
Muuten elo on ollut arjen järjestämistä. Roskien hakijan hankkimista, sähkö -ja vesilaskujen metsästystä, vartiointifirman vaihtokin tapahtui, mikä tarkoittaa sitä, että meille asennettiin talon paniikkikatkaisimia ja saimme uuden vartijan, jota itsekin pelkäämme. Erilaista täälllä on ainakin se, että esimerkiksi roskafirman kanssa sopimus tehtiin niin, että firman edustaja päräytti mopollaan pihaan, allekirjoitimme paperit ja mies antoi minulle kolmeksi kuukaudeksi roskapussit. Roskapusseja saa tuottaa kaksi viikossa, ne kerätään keskiviikkoisin ja lauantaisin. Talonmiehemme tulee vain muistaa viedä ne aina portin pieleen odottamaan roska-autoa. Jos jätettä tulee enemmän pitää jokaisesta ylimääräisestä pussista maksaa kolme euroa. Muuten roskien hakeminen maksaa kuukaudessa vajaan 12 euroa.
Sähkön ja veden kanssa asia ei ole niin simppeli. Tällä hetkellä meidän täytyy mennä sähköyhtiöön hakemaan itse lasku, yhtiön pihalle kiemurtelee päivittäin semmoinen sadan metrin jono. Namibiassa jonotus hoidettiin esimerkiksi katsastusasemalla niin, että siihen palkattiin joku ihminen. Nämä jonottajatyypit ovat yleensä valmiina eri firmojen ja laitosten laitamilla odottamassa autoilevia ja kiireisiä maksajia.
Vesilasku pitäisi taas hakea vesiministeriöstä. Meille tulee kunnallinen vesi, tähän mennessä se on riittänyt, mutta lähes jokaisessa talossa on myös vesitankit, joihin aina kunnallisen veden loppuessa tilataan yksityiseltä puolelta täytettä. Moni on kertonut, että välillä vettä saa tilata muutamankin tankillisen kuukaudessa. Meidän pihaan ollaan parasta aikaa kaivamassa omaa kaivoa, saa nähdä koska se on valmis. Tällä hetkellä kaivon syvyys on 44 jalkaa eli jotain 13 metriä. Kaivon vesi on vain suolaista, että en sitten tiedä mihin sitä tulemme käyttämään.
Koirat ovat riehuneet niin paljon keskenään, että Maran jalka on mennyt taas huonoon kuntoon, viime yönä jalkaa piti oikein itkeä ja hoitokoira Nallenkin toinen takajalka alkoi aristamaan niin paljon, että Nalle alkoi linkuttamaan. Nallen kanssa kävin aamulla eläinlääkärissä, kaikki nivelet ovat yliliikkuvia ja näin ollen liian löysiä. Mara sai uudelleen tulehduskipulääkekuurin ja nyt nämä kaksi veijaria pitäisi pitää levossa kaksi viikkoa. Tässä kohtaa sanonta "helpommin sanottu kuin tehty" pitää todellakin paikkansa.
Viime viikon tähtihetki oli lippujen ostaminen Suomen lomalle! Ja parin ystävän kanssa Kenia-loman suunnittelu. Tulemme Suomeen 7.7! Minä neljäksi viikoksi ja mies kolmeksi.
Viime lauantaina olimme katsomassa Klaus Härön ohjaamaa elokuvaa Äideistä parhain. Ihan Mombasan keskustassa, neljännessä kerroksessa. Tilassa, jossa ei ollut ikkunoita. Tunnelma oli absurdi, elokuva piti otteessaan alusta loppuun, vaikka ympärillä oli välillä kovakin liikenteen meteli, jatkuva tööttäily ja jarrujen kirskunta. Elokuvasaliksi muuntautuneessa kahvilassa oli muuten aivan hiljaista, yleisö jaksoi katsoa elokuvaa. Vieressäni istui suomalainen nainen, toisella puolella mies. Silmäkulmat kostui monta kertaa, tykkäsin valtavasti siitä kuinka eleetön ja riisuttu elokuva oli ja silti sen sanoma oli niin vahva. Kivelän mummo, olethan katsonut elokuvan? Jälleen tuli mieleen se kuinka omia mummojaan pitäisi haastatella enemmän. Pyytää niitä lukuisia reseptejä lapsuuden kuumien kesien herkuista. Muistan minä kuinka mummo on kertonut minulle monen monituista tarinaa lapsuudestaan, mutta muistiini tallentuu lähes poikkeuksetta vain tunnelmat ja tunteet. Harvoin muistan itse tarinoiden kulkua tai esimerkiksi elokuvista vuorosanoja. Muistan vain mummolan pehmeät sohvat, mökin tynnyrituolit, lettujen tuoksun, kanttarellin maun, piimäkakun herkullisuuden ja mummon lempeän äänen ja sylin. Muistan istuneeni ukin ja mummo kanssa autossa joulun aikaan, ajellen pitkin maaseutuja ja kuunnellen kuinka he kertoivat ensikohtaamisestaan, siitä kuinka ukki riiasi mummia, siitä millaista elämä oli silloin minulle vieraana aikana. Muistan kuinka lapsuudessani mummi ja ukki aina lauloivat autossa, ukki muistutti aina alamäessä kuinka bensaa tulee säästää, joten menimme vapaalla. Ukki opetti mökin pienessä tuvassa kuinka valssia tanssitaan, sain pitää omat jalkani ukin jalkojen päällä ja sitten pian laulettiinkin täällä pohjantähden alla, kauneimmalla kukkulalla.
Ikävä on siis kotia. Minulla on ja minulla on aina ollut niin hyvät isovanhemmat. Molemmilta puolilta, vaikka nyt intouduinkin muistelemaan vain isäni vanhempia. Aina lähellä henkisesti. Voi, että sitä tunnetta kun menee mummolaan ja istahtaa siihen tuolille ja tuntee kuinka on niin tervetullut.
