Taikametsässä

Keskiviikkoiltana oli taikaa ilmassa. Viereisessä perhospuistossa järjestettiin kolmatta vuotta peräkkäin kulttuuritapahtuma. Kuulema ainoa laatuaan Mombasassa. 

Perhospuisto on luonnontilassa oleva metsä, jossa menee kävelypolkuja ja sinne saa mennä ihastelemaan luontoa tai reippailemaan pientä maksua vastaan. Internetti osasi kertoa, että puisto nousi kuuluisuuteen vuonna 2004, jolloin Intian valtamerestä pelastettu virtahepo sai puistosta kodin ja tämä samainen virtahepo ystävystyi 130-vuotiaan jättiläiskilpparin kanssa. Kaveruksista tuli erottamattomat. Olisikohan ne vieläkin siellä puistossa?

Kuvat ovat pimeitä, mutta niin oli iltakin. Auringon laskettua metsään laskeutui täysi pimeys, vain muutamat voimakkaat spottivalot valaisivat ja tuhannet keijuvalot. Paikka oli niin kaunis ja tunnelmallinen, ainakin alkuillasta, kun ihmiset olivat vielä tolkuissaan ja puhuivat hiljaisella äänellä.

(Kenialaiset ovat kovia ottamaan alkoholia, tai ainakin meidän tutut, minusta täällä on ihan sama meno kuin Suomessa ellei jopa pahempi - kun otetaan niin otetaan kunnolla, tosin sillä erotuksella, että huomattava osa tutuistamme tekee tätä ainakin sen kolme kertaa viikossa ja ne on kaikki työssäkäyviä, perheellisiä ja yli kolmekymppisiä. Minä en pystyisi moiseen, en sitten millään.)

Illan aloitti kenialainen bändi nimeltään Sauti Sol, heidän keikkansa oli aivan loistava alusta loppuun asti.

Pääesiintyjänä oli etelä-afrikkalainen Ladysmith Black Mambazo. Acapellana laulava mieskuoro on saanut alkunsa 51 vuotta sitten. Kuoro on ilmeisen kuuluisa ja menestynyt. Minä en tietenkään tiennyt mitään heistä ennen keskiviikkoa.

Kuoron kokoonpano tuskin oli sama kuin yleensä, sen verran pahasti oli askeleet sekaisin miehillä ja suurin osa miehistä oli tosi nuoria parikymppisiä poikasia. Keikka ei oikein missään vaiheessa herännyt eloon eikä yleisö syttynyt. Harmillista, puitteet kun olivat vertaansa vailla. Voin jopa sanoa, että Namibian Vocal Galore olisi vetänyt pidemmän korren ja suuremmat ablodit keskiviikkona. Noh, aina ei voi voittaa. Ehkä kuoron kokeneimpien poissaolo näkyi ja kuului liian selvästi.

Tuonne taikametsään on päästävä pian uudelleen!

This is fun, family fun day

 Miehen työpaikan perhepäivää vietettiin viikko sitten Nairobissa, strutsifarmilla. Strutsit ei ole niitä kaikkein viehkeimpiä lintusia, mutta niiden liha on kuulema terveellisintä maailmassa, rasvaa 0% ja liha on täyttä protskua. Kattokaas ton ylläolevan naikkosen reisilihasta. Aikamoinen kimpale.

Mies pääsi ihan ratsastamaankin strutsilla, lähinnä kai strutsiratsastus oli lapsille tarkoitettu, mutta kukaan mukula ei uskaltautunut kyytiin ennen kuin näkivät aikuisen ensin linnun selässä. Minulle koko touhu edusti lähinnä eläinrääkkäystä. En jaksa uskoa, että strutsin herneenkokoisilla aivoilla kykenee kesyyntymään taikka ymmärtämään ratsastusta.

Päivään kuului tietysti hirmuinen määrä erilaisia leikkejä, ihan niitä sutsisatsi-tyylisiä kirmailuja. Arvatkaa kuka tippui pelistä pois? Tämä oli kai peli nimeltä fanta-sprite-coke. Fantalla kädet ylös, spritellä vyötärölle ja colalla varpaisiin. Pelin vetäjä näytti mitä tehdä samalla kun huuteli limppareiden nimiä. Tässä hän huutaa coke, mutta laittaa kätensä ylös ja minä seuraan käsiä.

Viimeisenä leikittiin sitten peliä, jonka minä voitin!! Jihuu! Tämä tuttu peli, jossa musiikin soidessa pitää liikkua ja musiikin loppuessa pitää ehtiä ennen muita pienen lappusen päälle.

Joo, ja tässä minä yritän näyttää kuinka varpaani ovat alimmaisena. Kilpasisareni hyppäsi minun jälkeen täydellä voimalla lappuselle niin, että minulta lennähti toinen jalka irti.

Voittajan on helppo hymyillä!

Tapasimme miehen työkaverin suloistakin suloisemman lähes kaksivuotiaan tytön, jonka nimi on Helmi. Vanhemmat olivat halunneet antaa tytölleen nimeksi Helmi, mutta ei englanniksi, niinpä he olivat googlanneet mitä Helmi olisi muilla kielillä ja olivat päätyneet suomeen, koska se oli kuulostanut kauneimmalta. Minä olin niin ylpeä kielestämme, kun kuuntelin tarinaa. Hyvä Suomi!

Elämä jatkuu entisellään. Sanomalehdet ovat päivä toisensa jälkeen täynnä tarinoita eri lahjusskandaaleista, korruptiotapauksista, rahojen häviämisestä eri ministeriöissä. Kotona uima-altaan reiät eivät ota korjaantuakseen, vesi valuu muutamassa päivässä pois. Elokuun puolivälissä kaivon piti valmistautua pihaan maksimissaan kolmessa päivässä. Noh, arvatkaa onko sitä edes aloitettu? Neljä karvakorvaa juoksee innoissaan pihalla, haukkuu innoissaan yhdessä, ambulanssin ohiajaessa aloittavat hillittömän ulvonnan Martin johtaessa orkesteria.

Merivesi on lämmintä, elämä vedenpinnan alla on kiehtovaa. Sunnuntaina kävimme snorklaamassa. Sää vaihtelee ja heittelee miten sattuu. Silti sääennustus ei juurikaan vaihdu. Alla oleva kuva on tämän päivän lehdestä, Daily Nationista. Se on yksi suurimmista sanomalehdistä täällä. Huomionarvoista sääennustuksessa on, että se kattaa kätevästi koko Kenian. Yhden kenialaisen kaverini isä oli kehoittanut kaveriani kiinnittämään huomionsa erityisesti sääennustuksiin Euroopassa matkatessaan. Isä oli kertonut pojalleen, että siellä säätä osataan oikeasti ennustaa ja siitä tehdään jopa omia uutislähetyksiä.

Menin katsomaan Vettä elefanteille -elokuvaa. Harmitti.

Olen jumpannut ahkerasti, nukkunut reippaita yöunia. En tiedä mitä tapahtuu, mutta vuorokausirytmi on kokenut melkoisia mullistuksia viime viikkoina. Kahdeksan aikaan illalla alan vilkuilemaan kelloa ja miettimään, että joko voisi mennä nukkumaan. Viimeistään ysiltä olen sängyssä hampaat pestynä ja aamulla herään kukon kanssa yhdessä laulamaan. Aargh, mikä minua vaivaa?

Nyt makaan peiton alla Nairobissa, hotellissa. Odotan miestä töistä ja kauhulla ajattelen tulevaa iltaa, meneeköhän myöhään, koska pääsen nukkumaan. Huomenna on luvassa miehen työpaikan family fun day. Niinpä. Kahtotaan miten hauskaa siellä voi olla. Ainakin pääsee strutsilla ratsastaa. Tämän illan ohjelmakin houkuttelee, Village Market ja sen ulkoilmaravintolat ovat suuntana.

Jo yli viikon yöpöydällä on ollut Anja Snellmanin Parvekejumalat. Minusta kirja on jotenkin todella epä-Anjamainen, en oikein lämpene kirjoitustavalle ja poukkoilulle ajasta toiseen. Toisaalta kirjan idea on erittäin kiehtova ja niin kovin ajankohtainen.

Voikaa hyvin!

Tulipalonpunainen

Tulipalonpunainen on ollut tunnusvärini viime päivinä. Ainakin kolmesta syystä - aurinko, kiukku  ja hiki.

Okei, olen kyllä oppinut jo lisäämään rasvaa nassuun kiitettävällä tahdilla, joten pikkupunoituksella on selvitty.

Hiki on virrannut ainakin sen kolme kertaa viikossa, kun olen vetänyt jumppaa, jossa vedetään täysillä.

Kiukkua on tullut kahdesta syystä, tyytymättömyydestä vartiointifirmamme johtoon ja kommunikointitaitoihin sekä naapurissa valloillaan olevasta roskanpolttovimmasta.

Viime perjantaina talonmiehemme soitti yhdeksän jälkeen illalla ettei perjantaivartijamme ole saapunut. Vartijan pitäisi saapua kuudeksi. Oma vartijamme on perjantait vapaalla. Otin puhelimen käteeni samantien ja soitin firmaan, kiukkua puhkuen (toisinaan myös minulla on vaikeuksia hillitä itseäni ja äänensävyäni niin ja niitä sanoja, joita suustani ulos suollan). Uusi vartija järjestyi puolessa tunnissa ja talonmiehemme pääsi nukkumaan. Firma kuitenkin jätti asian siihen eikä ikinä oikein antanut selitystä mokalleen. Tänään manageri sitten saapui leveästi hymyillen ja sanoi ottaneensa asian esille ja oppineensa siitä jotain. Managerin läsnäollessa sain hyvän tilaisuuden kehua luottovartijaamme ja painotettua sitä, että emme enää suostu luottovartijan seitsemänpäiväisiin työviikkoihin.

Oikea tulipanopunaa ja raivolla maustettua kiukkua on saanut aikaan roskien polttaminen aitamme takana, juuri sillä puolella mistä aina tuulee suoraan meille. Roskat voivat olla mitä vaan, yleensä ne ovat rakennusjätettä, muovia, kotitalousroskaa ja puutarhajätettä. Jotenkin vielä ymmärrän tuon puutarhajätteen polttamisen ja itse asiassa ihan viime viikkoihin olen luullut, että se on ihan sallittu tapa, koska kaikkialla sitä tapahtuu. Kadunvarret ovat täynnä pieniä nuotioita, aina. Ja niissä kyllä poltetaan ihan kaikkea taivaan ja maan väliltä. Se on kuitenkin laitonta ja nyt ympäristöstä vastaavat tahot ovat ottanut tiukempaa linjaa. Vähän väliä tulee muistutusta siitä, että kuka tahansa voi ilmiantaa polttajan ja polttaja voi saada jopa kahden vuoden rangaistuksen. Missään ei kuitenkaan kerrota miksi roskia ei pitäisi polttaa (tuleepa tässä mieleen, että myös Namibiassa kuudesluokkalaisten luokkaretkellä lapset neuvoivat minua sytyttämään nuotion muovipussilla, se kun roihahtaa niin hyvin).

Se muovinkatkuinen savu sitten maanantaina napsautti semmoiset liekit minussa, että juoksin portista ulos etsimään tulta ja savua. Huomasin, että palo oli vastapäisen talon takana, joten oli hypättävä autoon ja ajettava paikalle. Saavuin paikalle ja kirosin kuin merimies. Palojen sytyttelijä oli jo saanut yli kymmenen roskakasaa tuleen, kun kerroin kuinka niitä ei saa sytyttää ja ainakaan asutusten lähelle, huusin kuin hinaaja, että savu tulee suoraan keittiööni ja talooni vain todetakseni, että tämä kaveri ei puhunut englantia tai ei halunnut puhua englantia, yritin selvittää mistä roskat olivat peräisin, mutta ei se tietenkään kertonut. Uhkailin poliisilla (ihan niin kuin niitä kiinnostaisi) ja ties millä. Mies lähti juoksemaan karkuun. Ajoin perässä ja huusin ikkunasta. Järkiperäistä käytöstä.

Tulin kotiin, soitin kolmeen eri Mombasan poliisin numeroon, kaksi niistä ei ollut toiminnassa ja kolmannesta ei vastattu.

Tiistaina tullessani jumpasta taas katumme varressa oli roskien poltto meneillään. Sama kiukku heräsi. Yritin soittaa siihen yhteen toimivaan poliisin numeroon kysyäkseni apua. Kyllä sieltä vastattiin, mutta ei niitä kiinnostanut edes sen vertaa että olisivat kysyneet asiaani vaan muutaman kerran vain laittoivat luurin korvaan ja sitten lakkasivat vastaamasta. Roskien polttajat olivat juuri skippaamassa uutta kuormaansa kadunlaitaan. Pysähdyin kadulle hätävilkut vilkkuen ja naama punaisena huutaen. Nämä peijakkaat puhuivat onneksi englantia, pahoittelivat ja sanoivat etteivät tulee enää takaisin. Niin ja kyllähän minä sen ymmärrän, että nämä kaverit ketkä niitä roskia polttavat ovat usein talonmiehiä ja puutarhureita ilman valinnanvaraa. Voi vaan toivoa, että ne uskaltavat kertoa pomoilleen kiukkuisesta naisesta vainoamassa heitä.

Välillä nuo roskienpolttosessiot ovat voineet kestää useita tunteja, taloon jää savun haju siitä pitkäksi aikaa ja ei se savu nii kauhean hyväksi terveydellekään ole, joten tunnen olevani oikeutettu kiukkuuni. Tosin ehkä voisin purkaa sitä hieman rakentavampaan sävyyn.

Mun murusein

Mistä se murusein löytyi hetki sen jälkeen, kun uuden ulkosohvan upouudet tyynyt vihdoin kuukauden odottelen jälkeen saapuivat?

Toimii siis ilmeisen hyvin. Pohja ja selkänoja ovat punottu köydestä, mikä takaa pehmeän jouston ja loistavat päiväunet. Taidan mennä toiselle sohvalle testaamaan.

Kyllä se meidän Mara vaan tietää.

Palanen paratiisia

Miehen yllättäminen perjantaina sujui täysin nappiin. Sain onnellisen seuralaisen viikonloppureissulle etelärannan Kusini Beach Villageen.

Bloggeri ei jostain syystä anna itse päättää miten päin kuvien haluaa ruudulle tulevan.

Aktiviteetteja olivat rannalla makoilu, lukeminen, vuoroveden seuraaminen, paattien katseleminen, uiminen altaassa ja meressä, syöminen ja yksinkertaisesti vain rentoutuminen.

Näissä maisemissa rentoutuminen on jokseenkin maksimaalista, ainoat äänet, jotka voi kuulla ovat aallot, tyytyväinen huokailu ja pienoinen mumina, kun nukahtaa päiväunille aurinkotuoliin.

Majapaikkamme oli kotoisa, palvelu mahtavaa. Meillä oli oma kokki ja tarjoilija. He hoitivat ruuanlaiton. Itse toimme ruuat ja juomat mukanamme, kalastaja kävi aamulla näyttämässä saalistaan, siitä ostimme parhaat päältä. Tuoreita katkarapuja ja kuningaskala.

Lauantain illallinen: kuningaskalaa mojovalla valkosipulilla ja limellä, katkarapucurrya, parsakaalia ja katcumbari-salaattia (tomaattia, sipulia, avokadoa ja limeä). Kuvasta puuttuu taivaallinen kalakastike, rapea patonki ja porkkanakurkkusalaatti.

Näkymää patioltamme sisälle. Olohuoneen takana on keittiö ja keittiön seinän takana makuuhuone ja kylppäri.

Illallisen jälkeen eniten houkutti makuuasento vilttejen alla. Mereltä tuuli lujaa. Suunnitelmissa oli vielä tutustua etelärannan yöeloon, mutta peti ja aikainen herääminen vetivät pitemmän korren.

Sunnuntaina jäimme vielä altaalle muutamaksi tunniksi makoilemaan. Kusinista siirryimme toiseen rantabaariin loikoilemaan vielä muutamaksi tunniksi ennen kotimatkaa.

Pieni matka pois kotoa, tutuista ympyröistä teki niin gutaa. Kaksi päivää riitti erinomaisesti paratiisissa ja nyt jaksaa taas olla uudella energialla kotimaisemissa.

Viikonloppuna luin ahnaasti kirjan Vettä elefanteille serkkuni suosituksesta. Kirja oli loistava. Olen niin onnekas, kun olen valinnut niin loistavia kirjoja Suomen kirjakaupoista lukuhimojani tyydyttämään. Erityisesti kirjassa miellytti ja askarrutti päähenkilön kuvaukset ja ajatukset vanhuudesta ja vanhainkodissa asumisesta.

Kaappaus

Vajaan neljän tunnin päästä teen yllätyshyökkäyksen miehen työpaikalle. Mukana on viikonlopuksi ruokaa, juomaa ja muita tykötarpeita. Annan miehelle ajo-ohjeet ja toivottavasti vielä auringonlaskun hämärässä olemme perillä Mombasan saaren toisella puolella, etelärannalla.

Pitänee myös toivoa, että mies on valmis töidensä kanssa viiteen mennessä. Menneisyys kertoo toista, yleensä juuri perjantai-illat tuppaa olemaan niitä, jolloin mies saapuu nääntyneenä kotiin vasta pimeän aikaan.

Luvassa on pieni pakomatka todellisuudesta, karvatassujen tuoksusta ja jokapäiväisestä hösläämisestä. Merenrannan majatalossa valkoisen hiekkaranna äärellä ei voi muuta kuin antaa olla ja olla vain hetkessä.

Herkullista viikonloppua itse kullekin!

Go-kartingleski raportoi

Voiko sanoa olevansa go-kartingleski, jos mies on viikon sisällä jo kolmatta kertaa ajamassa? Joka päivä kännykkä käy ja mies etsii kaveria mukaan radalle, maaninen vaihe meneillään.

Maanisuudesta puheenollen. Meidän elämä tuntuu taaksepäin katsottaessa pilkkoutuvan jaksoihin. Toisinaan otetaan rennosti ja makoillaan kotona illat ja viikonloput, sitten taas yhtäkkiä hamutaan niin paljon tekemistä, että pää ei pysy mukana jaloista puhumattakaan. Nyt on meneillään maanisuus. Liikuntaa niin paljon kuin jalat jaksaa kantaa, aikaisin herätyksiä, aikaisia nukkumaamenoja. Yhteisen elomme ehkä aikaisin nukkumaameno tapahtui eilen. Puoliyhdeksältä sammui valot alakerrasta.

Tänään menetin malttini noin tuhat kertaa. Jouduin matkaamaan Mombasan saarelle hoitamaan kolme asiaa. Aikaa meni kuusi tuntia. Noh, kyllä siihen kuului koko tällä mantereella olon aikainen kammottavin ravintolakokemuskin. Ja, juu auto katsastettiin tai jotain sinne päin. Sain allekirjoittaa pankissa muutaman paperin, jotta saisin pankkikortin. Vaikka pääsimme ihan itse branch managerin päudön ääreen niin silti toimitukseen kului yli tuntia, emme odottaneet jonossa tai mitään, kunha hermostunut managerin avustaja vaan sähläsi ja mokaili koko ajan.

Tiedän, että liikenteessä raivoaminen ei auta taikka muuta mitään, mutta en kykene hillitsemään itseäni ratin takana. Nainen ratissa on täällä vielä hiukan harvinainen näky. Naisia toki ajaa paljon, mutta veikkaisin että kymmenestä kuskista yksi on nainen. Tapakulttuuri yleensäkin on erilaista - aina hymyillään ja hoetaan fine, fine, vaikka asiat olisivat kuinka huonosti. Julkisia tunteenpurkauksia näkee harvoin jos koskaan. Katsastusasemalle päästyäni olin yksi suuri myrskynmerkki - tilaa löytyi nopeasti kadulta parkkeeramiseen, katsastaja tai mikä lie tarkastaja kiersi varovasti autoa miehen kanssa ympäri ja päästi meidät hyvin nopeasti menemään.

Kehnoimmassa ravintolassa, ever, oli pöydällä tarjolla homeista chilikastiketta. Huomautin tarjoilijalle, tarjoilija kipaisi keittiöön, laittoi muutaman lusikallisen uutta homeen päälle ja toi sen meille hymyssä suin. En osannut arvatakaan, että kiinalaisen ruuan kanssa voi mennä niin paljon pieleen kun tänään meni. Ruoka oli kammottavaa. Väkipakolla sitä muutamat haarukat vedettiin, mutta sitten oli pakko luovuttaa.

Onneksi uskoni ruokaan palasi pian. Läheisimpään Nakumattiin on avautumassa kalakauppa. Tuoretta kalaa ja sushia. Tämän viikon paikka tarjoaa kauppaan uskaltautuville maistiaisia. Anteliaita maistiaisia. Kahdeksan palaa hullun hyvää sushia, ihan tuoreilla katkaravuilla ja melkein vielä elossa olevalla mustekalalla. Jam! Jätin vieraskirjaan ylistävät arviot ja kehuin vuolaasti sushia paikan päällä.

Eilen saimme ehkä hellyyttävimmän kehun ikinä. Ihana talonmiehemme toi meille molemmille lahjat. Molemmille paidat. Miehelle t-paidan ja minulle kukkaisen kauluspaidan kiitoksena hyvästä työpaikastaan. Hän kertoi kuinka arvostaa meitä ja on kiitollinen työympäristöön, siitä että saa ilman pelkoa ja stressiä tehdä töitä. Olimme molemmat sanottomia ja häkeltyneitä. Työsuhteemme on reilu molempia osapuolia kohtaan, ehkä asian laita on näin ensimmäistä kertaa talonmiehelle.

Näihin päivän ja eilisenkin pilkahduksiin on hyvä lopettaa ja jäädä odottamaan karting-radan ja sydämeni valloittajaa kotiin. Ehkä jopa hipsiä jo sänkyyn lukemaan Peter Franzenin esikoista, joka tahmean alun jälkeen on vienyt minut mennessään.

Jooga

Tältä näyttää edessäni, kun istualtani joogaan.

Meri näyttäytyy enemmän seisoma-asennossa. Oli nousuveden aika tänään aamulla, joten ranta jää piiloon veden alle.

Meri on äänekäs, rakastan meren pauhetta, ei tulisi mieleenkään kuunnella musiikkia rannalla. Jooga on joogaa, länsi-intialainen ohjaaja, joka pitää kotonaan takapihalla joogatunteja. Itselläni on kokemusta vain varsin fyysisestä astangajoogasta Suomessa. Tällä joogalla ei täällä ole muuta nimeä kuin jooga.

Joogatreenejä minulla on takana vajaan kuukauden verran. Tykkään kovasti vaikken kaikkea allekirjoitakaan. Ohjaajani sanoo aistivansa sen minusta, mutta se on ihan hyvä. Pysymme yhteisymmärryksessä ja se on tärkeintä.

Paljon Onnea!

Hannalle suuren suuret synttärionnittelut! Oletteko leiponeet kakkua?
Hildan kuono on edelleen yhtä siro ja ystävällinen vaikkakin erittäin äänekäs.

Voi tuota Namibian hiekkaa. Ikävä tulee. Niin ja noista sisaruksistani puhumattakaan. Kuva on otettu viime jouluna, Namibian kodin takaa.

C-kasetin paluu

Muistaako joku vielä, kun maaliskuussa ihmettelin kaupoissa myytäviä c-kasetteja?

Tänään ostoskärryihin päätyi kaksi. Minulle. Autoon. Ilokseni huomasin muutama viikko sitten, että autossani on kasettisoitin cd-soittimen lisäksi. Valikoima ei ollut laaja, Dolly Partonin lisäksi löytyi paikallisia aarteita. Huomenaamuna aion kuunnella ajaessani joogaan. Nostalgia kunniaan. Vielä kun jostain löytäisi niitä lapsuuden nauhoituksia.

Aamupalalla

Jo vuosikausia olen noudattanut jokseenkin samanlaista eloa aamuisin. Viime vuosien aikaan tosin aika on tuplaantunut aamutoimiin ja Turkkari on vaihtunut nettiuutisiin eikä radiosta enää juttele tutut äänet. Yhtäkaikki aamujani on leimannut aina hiljaisuus, en ole kiinnostunut ulkomaailmasta ennen kuin kahvi on juotu ja syöty muutama leipänen.

Nykyään aamujeni rauhan ovat "pilanneet" neljä vaativaista karvatassua, lähes joka aamulle haalitut puuhat. Olen silti sopeutunut ja jopa tykkään aamuistani. Muutaman kerran viikossa riennän suoraa päätä aamujoogaan meren rannalle, aaltoja kuuntelemaan. Tänään jatkoin suoraa päätä joogasta kaupunkiin. 

Meidän olisi pitänyt jo kahden kuukauden sisällä maahan saapumisesta hankkia Alien-kortit. Kortin avulla voi todistaa olevansa alien Keniassa. Humoristista, mutta hyötyjä sisältävää. Sain vihdoin myös oikeanlaisen merkinnän kuulakärkikynällä passiini. Minulla on nyt virallinen status maassa - olen mieheni huollettava. Jihaa!

Paperiasioissa meni alle tunti, kiitos paikallisen avun. Maksoimme sakot, koska emme hakeneet Alien-korttia ajoissa, mutta onneksi sakko jäi alle 10 euron.

Kuulkaas, nyt on tainnut käydä niin, että kauan odotettu rakkaussuhde Kenian kanssa alkaa kukoistamaan.

Aamupalalle ehdimme vasta vaille kaksitoista, ei niin viehättäviä leipäsiä saimmekin sitten odottaa lähes tunnin.

Oikein ihanaa syyskuuta! Täällä valmistaudutaan kesään, ihan niin kuin se ei jo olisi Mombasassa, muttamutta ne kuumat ja kosteat päivät, kun hiki valuu taukoamatta ovat vielä odottamassa.