Ristiriitaa. Vuodatusta. Tuen ja turvan tasapainoilua. Jäsenneltyä, mutta tiuhempaan jäsentelemätöntä.
Lokeroimista ja sen vimmaista vastustamista. Ihan varmasti jatkuvaa hikoilua.

30.4.2012

Melkein viileää!

Voitteko kuvitella, että lämpömittari näyttää +28 astetta sisällä ja minulla on melkein kylmä? Varpat on viileät ja oli pakko vaihtaa toppi teepaitaan. Ihanaa, ihanaa, ihanaa. Tein teetä ja kuvittelin palelevani. Ehkä tänään saan nukkua päikkärit viltin alla sen kuumuushourailun sijaan. Ihanaa, ihanaa, ihanaa. Aurinko ei ole näyttäytynyt vielä koko päivänä ja ulkona ripsii vettä vähän väliä.

Kalenteri tietää kertoa, että tänään on vappuaatto. Täällä se ei näy oikein millään tavalla, huomenna on kyllä vapaapäivä ja presidentti pitää puheen Nairobissa. Wuhuu! Tämmöisinä juhlapyhinä tulee ikävä Pohjolaan, tekisi mieli mennä kauppaan ja ostaa niitä pyöreitä rahkamunkkeja, tehdä perunasalaattia, kilistellä kuohuvaa ja ihmetellä kaupungin menoa. Niin Namibiassa kuin Keniassakin on tullut todettua, että Suomessa on niin yhtenäiset tavat viettää juhlapyhiä, on perinteitä joita lähes jokainen suomalainen toteuttaa. Uskokaa vaan, niitä tulee ikävä ja niitä arvostaa nykyään ihan eri tavalla. Täällä taas jokainen tekee mitä tekee eikä ole mitään yhtenäistä tapaa toimia.

Minä aion kuitenkin paistaa huomenna munkkeja, sauna aikoo sihahtaa pitkän tauon jälkeen, grillataan ehkä jotain ja seurustellaan kavereiden kanssa. Katsotaan sitä sitten huomenna, vielä ei voi suunnitella huomista.

Hauskaa vappua itse kullekin!

27.4.2012

Myrskystä aavoille vesille

Helpottaa, olo helpottaa, mieli on tyyni jo viidettä päivää. Tyyni, väsynyt, tylsistynyt yhtäkaikki, pääasia ettei kiristä niin mahdottoman paljon. Juuri mikään ei ole muuttunut ulkoisista tekijöistä, tosin vettä on tullut toistaiseksi hanasta ja vesikriisin pitäisi olla selätetty. Netti ja sähkö toimivat kun toimivat ja kontti makaa edelleen satamassa ja sydäntä kyllä kuristaa niin paljon kun tekisi niin paljon mieli päästä laittaamaan Hippuselle kaikki kuntoon. Kai se sairaalakassikin olisi jo hyvä pakata, sanovat kokeneemmat, mutta ensin pitäisi vaan saada tavarat tänne. Nyt Hippusen pieni omaisuus on pakattu kolmeen paperipussiin miehen vaatekaapin perälle.

Puolentoista tunnin kuluttua mies on Mombasassa ja minä lentokentällä halaamassa lujaa pallomahani kanssa.

Yöuneni ovat lyhentyneet viime päivinä, päiväuniakaan en ole kaivannut. Sään muuttuessa hiukkasen vilpoisemmaksi eli ihan liian kuumasta kuumaksi on tuonut kauan kaivattua helpotusta olooni. Sormet ja jalat ovat palautuneet suurinpiirtein entiselleen, jaksan ajatella muutakin kuin kylmää vettä. Yölämpötila on laskenut reilusta 30 asteesta 27 asteeseen. Päivisin ollaan siellä 32-34 asteen tuntumassa.

Just nyt on hyvä olla, tuijottelin just Maran kanssa pari minuuttia silmiin. Tuo koira on kyllä niin mun koira. Se ei enää oikein millään laske minua silmistään, nukkuu aina niin, että voi vaan vähän raottaa silmiä ja nähdä minut. Hilda taas viipottaa päivät ulkona liskojensa perässä eikä sitä juuri näy kuin ruoka-aikaan sisällähän. Nauttikoon nyt näistä vilpoisemmista päivistä.

Lentokentälle päin pitäisi lähteä ajamaan, katsotaan siis kuinka kauan rauha malttaa mielessäni asustaa.
Voikaa hyvin ja aurinkoista viikonloppua!

24.4.2012

Matata matatu = Ongelmana matatu

Esitellään ihan ensin Mombasan yleisimmät kulkuvälineet. Niitä on kuutta eri sorttia. Henkilöauto, taksi, kolmantena matatu (vanha hiace eli pakettiauto, jossa on 14 istumapaikkaa), pikipiki (moottoripyörätaksi), tuktuk ja viimeisenä bodaboda (polkupyörätaksi).

Sitten varoitus: sisältää hyvin runsaasti stereotypisoimista, käytä harkintaasi lukiessa, kuvaukset omista tuntemuksistani ovat kuitenkin täyttä totta ja aika pehmeällä kädellä kirjoitettu.

Jos Pohjolassa on tapana lämmitellä puhekumppania säästä haastelemalla niin täällä hyvin nopeasti yhteisen sävelen löytää liikenteestä puhumalla, erityisesti toisten länkkäreiden kanssa. Keskustelut eivät tosin yleensä jää kovin rauhallisiksi vaan pian huomaa huutavansa kiukkuisena, puivansa nyrkkiä ja viimeisenä tunnustavansa pimeimmät pelkonsa. Luulin aluksi olevani yksin pelkoni kanssa, mutta nyt tiedän paremmin. Lähes jokainen jakaa tuon saman pelon.




Pelko siitä, että milloin pimahtaa. Milloin ei vaan enää malta istua ratin takana ja kiroilla ikkunat suljettuina, puida nyrkkiä ja näyttää keskaria auton suojassa? Milloin ryntää kadulle ja käy muiden kimppuun, niin fyysisesti kuin sanallisesti? Toiset kuvittelevat menevänsä mailan kanssa rikkomaan ikkunalasit, joku lyömään suoraan turpaan, yksi ampumaan renkaat rikki, joku potkimaan valot säpäleiksi ja peilit irti. Minä lähinnä näen itseni kiljumassa törkeyksiä ja ravistelemassa kuskia olkapäistä, mutta näen itseni täysin holtittomana, kontrollin käyttäytymiseeni menettäneenä. En olisi ikinä uskonut, että liikenne saa minussa näin suuria tunteita aikaan.

Olen kuullut myös useita tarinoita siitä kuinka on pimahtanut, yksi on mennyt ohjaamaan liikennettä keskellä Nairobin pahinta ruuhkaa, yksi on rikkonut peilit, yksi on pakottanut kuskin matkaansa ja pahoinpidellyt seuraavan mutkan takana.





Raivokohtauksen kohteena on lähes poikkeuksetta matatun tai tuktukin kuljettaja. Mietin usein ajaessani, että kummat räjäyttäisin savuna ilmaan, jos se olisi mahdollista ja vaan toinen pitäisi valita. Mombasan keskustassa valitsisin ehdottomasti tuktukit, meillä päin matatut.

Miksi ne saa henkilöautoilijan raivon valtaan? Siksi, että ne ajavat täysin holtittomasti piittaamatta mistään muusta kuin omasta hiacestaan ja siitä, että se hiace pääsee mahdollisimman nopeasti eteenpäin. Liian moni ei piittaa autonsa kunnosta, valot eivät toimi, ei edes jarruvalot. Vilkkuja nyt kukaan ei käytä muutenkaan. Autot pysähtyvät juuri sinne minne asiakas haluaa jäädä tai missä on uusi asiakas eli ihan vaikka keskelle tietä menemättä yhtään sivuun. Todellisia vaaratilanteita tulee eteen jatkuvasti. Se suututtaa kuinka voi olla niin täysin piittaamaton tai sitten tyhmä, kuinka muiden autoilijoiden terveys ja henki on niin halpa. Röyhkeys on sitten se toinen juttu, tungetaan joka väliin ja vähän hipaistaan peilejä siinä samalla, ruuhkassa mennään väkipakolla eteenpäin jne...








Tuktukit on taas tunkijoita, ne tunkee itsensä joka väliin minkä näkevät, muodostavat uusia kaistoja eivätkä väisty millään. Tuktukit myös pitävät hyvin tiiviisti toistensa puolta. Tuktukkien materiaali on jotain erityisen kestävää. Harvemmin näkee kovin lommoisia tuktukkeja, jos semmoisen kanssa törmää niin autoon tulee lommo, mutta tuktukille ei käy mitään. Oletan, että juuri tästä syystä tuktuk-kuskit ovat erityisen välinpitämättömiä.




Ihmishenki on niin kovin arvottoman tuntuinen täällä, kukaan ei piittaa muusta kuin siitä, että itse selviää eteenpäin ja senkin voi tehdä toisen kustannuksella. Se kai se perimmäinen syy on siihen, että minä raivostun. Liikenne on esimerkki siitä miten tämä yhteiskunta toimii, jyräämällä välinpitämättömästi eteenpäin.

Mitä sinä ajattelet kuskista, joka pimeällä ajaa pitkät päällä vastaan? Täällä se on ihan normikäytäntö ajaa vastaan sekä ajaa perässä pitkät päällä.


Kummallista kyllä raivon partaalle joutuu yleensä vain silloin kun on itse kuskina, apukuskin puolella helpottaa jo huomattavasti. Yksin autoillessa raivokäyrä nousee potenssiin sata.

Toisaalta taas minua kiehtoisi ihan hirmuisesti mennä päiväksi mukaan matatukuskin työtä seuraamaan. Sen on pakko olla hektistä, täynnä kiirettä ja odottamattomia tilanteita. Poliiseja pitää lahjoa, jotta saa jatkaa tien päällä ja jokainen asiakas on rahaa. Vielä kun joku kertoisi kuinka esimerkiksi bensaa voi säästää ihan sitä ajotyyliä muuttamalla.

23.4.2012

Muhkun kuulumiset = elämä on.

Jos vuodattaisin mitä kaikkea täällä on taas tapahtunut niin luultavasti menettäisin teidät kaikki lukijani. Olen pahoillani viikkokausia jatkuneesta alavireestä ja loppumattomasta valitusvirrestä, mutta sitä se on ollut täällä. Uusimpina käänteinä meiltä lähes katkaistiin vesi naapurin toimesta ja olemme olleet vuokranantajamme ja naapurimme riidan välikappaleina. Mukavaa. Kontti, jossa Hippusen tavarat ovat saapuneet Mombasaan seisoo edelleen satamassa. Kuulema nosturit on rikki. Kusetusta ja lisärahan hamuamista sanon minä. Kaupoista ei ole saanut voita reiluun kuukauteen, nyt kaikki maitotuotteet muutamaa juustoa lukuunottamatta on loppu. Takana muutaman ministerin rahanahneus, hintojen nostaminen kun tavarat on loppu ja ne saapuvat seuraavat kerran kauppoihin. Huhun mukaan kaikki lehmistä lypsetty maito menee suoraan näiden isojen herrojen maatiloille, joissa sitä säilötään hetken aikaa. Sairasta touhua. Vuosi sitten oli sama tilanne sokerin kanssa, kaupoista sitä ei saanut pariin kuukauteen ja kun se vihdoin tuli oli hinta ainakin tuplaantunut, kahden kilon paketista sai pulittaa reilun kaksi euroa. En tiedä mikä tilanne on nykyään, kun sokeria meillä ei juuri käytetä. Ja kaikki tämä tapahtuu maan päättävän elimen toimesta.

Minun ei pitänyt valittaa, en tainnut valittaakaan, kerron vain miten asiat ovat minun kantiltani katsottuna.

Tänään on lähinnä huvittanut tämä tilanne. Tosin tuo veden tilanne on huolestuttava, ilman sitä on kovin kuiva olo. Tänään putkimiehen piti hoitaa vesijuttu kuntoon, mutta eihän se niin tietenkään mennyt.

Tämä viikko mennään suht hissukseen, joka päivälle on jotain pientä puuhaa ja perjantaiksi odotan miestä takaisin kotiin. Ihmeen hyvin se on jaksanut tsempata minua ja alakuloista mieltäni viime viikot eikä itse ole menettänyt hermojaan kuin kerran ja sekin tässä vesisodan tiimellyksessä. Kiitos rakas.


Lamaze-tunnilla

Tulin juuri kotiin ensimmäiseltä synnytysvalmennustunnilta Mombasa Hospitalissa. Erikoista, jäin makustelemaan. Ihan ensimmäisenä olin perisuomalaiseen tapaan liian ajoissa paikalla, olin varautunut ruuhkaan, jota ei ollutkaan. Minulle oli sanottu, että paikalla tulee olla kello kaksi. Olin paikalla kahtakymmentä vaille kaksi, seuraava osallistuja saapui kahtakymmentä viittä vaille kolme, sitä seuraava varttia vaille jolloin opekin tuli. Viimeinen osallistuja tuli vähän yli kolme. Kuulema kaikille sanotaan, että paikalla tulee olla kahdelta ja oikeasti tunti alkaa vasta puolikolmelta. Noh, seuraavan kerran tiedän jos seuraava kerta tulee.


Ihan siinä tunnin alussa sain kovasti nuhteita siitä, että puoliso ei ole mukana (mies lähti työmatkalle viime yönä), opettaja kyseli, että kuinka aion pärjätä synnytyksen ilman kenenkään tukea, se ei kuulema ole mahdollista. Yritin piipertää, että mies on vain ihan muutaman päivän poissa. Eikä siellä muillakaan miehiä ollut mukana, siskoja vain. 


Opettaja puhui hyvin tuimaan sävyyn ja puheesta oli hankala saada selvää. Ihan hyödyllistä ja selkeää tietoa tunnilla oli, kovin yleisellä tasolla vain. Opettaja luki kansiosta mitä piti sanoa ja havainnollisti kuvin sanomaansa. Kukaan muu ei myöntänyt kärsivänsä mistään "oireista" taikka syövänsä mitään ylimääräisiä herkkuja. Jokaisella muulla oli ensi viikolla jo laskettu aika, vaikka noille tunneille pitäisi mennä raskausviikolla 34, jotta kaikki viisi kertaa ehtisi käymään (itsellä käynnistyi juuri 36. raskausviikko). 



Käsiteltäviä aiheita olivat itse "Lamaze-tekniikka", itse en ole aiheeseen perehtynyt, mutta Lamazen tavoitteena on luonnollinen, normaali ja terveellinen synnytys ilman lääkkeitä tai lääkinnällisiä toimenpiteitä. Tunnilla käsiteltiin myös pintapuolisesti anatomiaa ja mm. sitä mikä on keuhkojen tehtävä, missä mikäkin osa sijaitsee ja mistä se vauva tulee ulos, ihan tosi. Puhetta oli myös miten lievittää eri raskauden aiheuttamia kipuja sekä kuinka syödä terveellisesti. Mietin vain niitä, joiden laskettu aika on ensi viikolla, että mikä mahtoi olla tunnin hyöty. Hengitystäkin harjoiteltiin ja siihen saatiin sopivasti taustaääneksi ihan lähellä ollut synnyttävä nainen, joka huusi kuin hinaaja. Opettaja sätti naista hyvin voimakkaasti meille, ei kuulema tämä synnyttävä nainen ollut tullut tunneille ja näin ei tiennyt kuinka ottaa kipu vastaan.



Seuraavan tunnin aiheena ovat synnytyksen vaiheet, en vielä tiedä menenkö tunnille. Olihan se ihan mielenkiintoista ja erilaista, tapasin kolme tulevaa äitiä ja oli jotain tekemistä iltapäivän tunneille. Tunnin lopuksi oli kiva bonus, verenpaine ja vauvan sydänäänet kuunneltiin ja pääsin nousemaan myös vaa'alle. 

19.4.2012

Kaiho ja sade

Ensimmäinen aamu tällä viikolla, kun mikään ei tunnu taistelevan vastaan. On sähköä, netti toimii, vettä sataa, olo on raikas (ei hikoilua) ja ennen kaikkea mieli on tyyni. Olisiko sateella siihen vaikutusta? Ihana Martti kuorsaa jaloissa ja näkee uniaan.Sormet ovat alkaneet toimia yökooman jälkeen, jalat vasta odottavat päivän nestetankkaustaan. Olo on jokseenkin kevyt vaikka olen painavampi kuin koskaan. Voisin silti tirauttaa itkut vaikka heti. Niin se vain on, että ihminen tarvitsee tukiverkoston. Minun tukiverkostoni täällä koostuu kahdesta ihmisestä tällä hetkellä, miehestä ja perunarakastajasta ja kahdesta karvakuonosta, joista toinen on jo niin vetänyt hartiansa myttyyn katseltuaan surkeaa olemustani ihan liian pitkään ja toista ei pesti hirmuisesti kiinnosta ellei palkaksi ole välittömästi antaa jotain herkkua.

Toki minulla on muitakin kavereita täällä, nimenomaan kavereita, joiden kanssa jutellaan niitä näitä ja tuuletetaan  päätä, mutta ei niitä nyt omalla surkeudellaan halua vaivata. Eikä se edes tuntuisi luontevalta.

Ihan parhaita asioitakin on tapahtunut viime päivinä, lentolippuja on ostettu toukokuun lopulle, perhe tulee paikalle Hippusta vastaanottamaan ja sitten yksi ystis kertoi ihan sydäntä pakahduttavia uutisia, sellaisia, jotka toivottavasti vaikuttavat myös minun ja meidän elämään usein ja paljon tai edes joskus!


Sitten sitä silti on niin kiinni toisten avusta, olemme tarvinneet paljon apua Suomen päässä kaikenlaisten asioiden järjestämiseen, kiitokset kaikille osallisille! Odotan edelleen kontin saapumista ja vauvatavaroiden tuloa, kontti on jo Mombasassa, mutta tullimiehet tekevät ilmeisesti kaikkensa, jotta kontin vapauttaminen ei onnistuisi.

Märät metsäpolut kutsuvat. Mennäpä sitten metsään kaihoisalla mielellä.

The Big Day part III

Pipariksi se meni kokonaan. Ei ollut mitään isoa kuin vain omat kuvitelmani ja odotukseni. Mistä sitä aikuinen ihminen ammentaakin hattaramaisia odotuksia? Mies ei muistanut koko asiaa, minä loukkaannuin siitä verisesti ja niinpä päädyin niiskuttamaan sänkyyn jo kahdeksalta illalla. Äitiysloma ei olisi voinut alkaa paljoa kurjemmin, toivottavasti vanha klisee pitää paikkansa siitä, että tästä ei voi mennä kuin eteenpäin.

17.4.2012

The Big Day, part II


Mantelicroissant ja kaupungin toiseksi paras cappuccino tekivät tehtävänsä. (Kuvassa croissant ei pääse oikeuksiinsa, eipä se muutoinkaan ole ulkonäöltään kovin hurmaava, mutta maku on sitten sitäkin enemmän.) Vieressä istuva äiti ja vaunuissa nukkuva pieni vauva rauhoittivat mieltä, ehkä minä tai sitten silloin me tullaan myös tänne päiväunien aikaan.

Uudenvuoden lupaukseni on rikkoutunut pahasti. On aika yrittää korjata palaset yhteen, tehdä asioita, joista tykkään ja ajatella asioita, jotka tekevät minut onnellisiksi. Aina voi ajatella, tekeminen täällä on vähän haastavampaa.


Jos ei Maran silmiin tuijottaminen auttanut, ei se rontti ollut paikalla vaan lymyili jonkun sohvan takana nukkumassa ketarat kohti kattoa, niin Hilda ja sateen kastelema kuono saivat hymyilemään. Katsokaa nyt noita paksun kajaalin reunustamia silmiä, siellä asuu viisaus, jota minä en käsitä.

Netti ei ole palannut vieläkään, onneksi meillä on vanhan operaattorimme nettitikku vielä tallella, se sentään toimii. 

The Big Day, part I

Kirjoittaja pelasti itsensä lempikahvilaansa. Ja löysi sieltä internetin. Jännittää parhaillaan mantelicroissantinsa kohtaloa...



Aamulla mantran tavoin hoettu ”tästä tulee hyvä päivä” yrittää sinnikkäästi pitää vielä pintansa, vaikka heti alakertaan tultuani näin nettimodeemin plinkuttavan kirottua oranssista virhekoodiaan. Soitto AccesKenyaan ja ikävät uutiset, se nettimasto, joka kaatui lauantaina on taas vioittunut. Alkaako maailmankaikkeus antaa takaisin Kenialle,niitähän nämä sähkö – ja nettiongelmat eniten koskettavat, jotka täällä eniten pahaa saavat aikaan.

Aamu tuli sateen rummuttamana, oikein monta tuntia.

Tänään piti olla minun päiväni.  Ja tulee olemaankin. Tänään minulla alkaa äitiysloma (saa soittaa fanfaareja ja onnitella). Virallinen, Suomen Kelan tunnustama. Olen ladannut päivään paljon odotuksia. Päivästä piti tulla vertauskuvallinen sille miten äitiysloma sujuu.

Tilanne tällä hetkellä:
Vituttaa niin paljon, että järki jätti. Taas. Mikään ei huvita. Asenneongelmani on venynyt liian pitkälle, en tiedä enää kuinka saada se entisiin mittoihinsa. Olen kärttyinen. Ilmeisen mukavia hetkiä on siis tiedossa.

Ehkä pelastusköyteni on se, että tuijotan Marttia silmiin.

Tai se, että Hippusen synnyttyä kaikki heittää niin suuren häränpyllyn, että minua ei kiinnosta internetti eikä mikään muukaan. Ehkä sukellan sitten täysillä sinne äitipumpuliin ja unohdan muun maailman.

Mutta kun olisi niin kivaa pysyä edes jotenkin mukana tässä maailman menossa.

Auttaisikohan lempikahvilan mantelicroissant? Ei se kai ainakaan voi pahentaa tilannetta ja sitä paitsi olen kieltäytynyt siitä herkusta jo ainakin kolme viikkoa. Tosin niiden saanti siinä kahvilassa on erittäin epävarmaa ja en tiedä kestäisinkö pettymystä.

16.4.2012

Kahdessadas


Kuvastakoon tämä blogini 200. postaus sitä mitä tämä kaikki on suunnilleen ollut. Jos Namibiassa sai tanssia ruusuilla niin täällä tanssitaan kaivaen kiukkupiikkejä ahterista pois ja niitä piikkejä tuntuu olevan  loputon määrä. Tarkoituksenani oli tänä aamuna pohtia sitä kuinka ihmiset lukevat blogiani niin eri tavoin, rivien välit saavat merkityksensä lukijan ajatuksissa, usein erilaisina toisistaan ja minun ajatuksista. Sitähän se kai on, kirjoittajan ja lukijan välinen suhde. Mutta sitten tuli epämääräinen piikki sähkökatkoja, nettitaukoja, kiukkupuheluita netin operaattorille.

Toiset ovat sitä mieltä, että minulla menee tosi hyvin, olen hyvinvoiva ja nautin elämästä. Jollekin näyttäydyn surkeana kotirouvana, joka ruikuttaa kaikesta. Yksi ei ymmärrä kuinka olen lähtenyt Keniaan ja mollaan sitä aina, näyttäytyen siirtolaisrouvan perikuvana. Joku ajattelee, että asenteeni on rento ja yritän toimia niin hyvin kuin mahdollista tässä ympäristössä. Yhden mielestä asenteeni on muuttunut kolmen tällä mantereella eletyn vuoden aikana, positiivisesta negatiiviseksi.

Itse en aio lähteä itseäni sen enempää julkisesti analysoimaan, mutta tunnistan itseni siitä, että silottelen blogikuvaani, asenteeni on muuttunut ja nimenomaan negatiiviseen suuntaan ja voisinpa vielä sanoa, että Keniassa oloni on ollut enemmän surkeaa kuin mitään muuta. Helppoa tämä ei ole ollut.

Joka tapauksessa aamulla tunsin tarvetta puhua elämän kauniimmista puolista, ladata muutaman kuvan eiliseltä ja hieman paistatella tulevaa sekä miettiä mitä lukijani minusta ajattelevat ja miten se kohtaa sen mitä itse itsestäni ajattelen. Viikonlopun kestänyt netittömyys (sen merimiehen heittämän ankkurin jälkeen meni sitten meidän nettimastomme tuosta ihan vierestä kaatumaan) näytti päättyneen tänään. Viime yönä sähköt ei menneet kertaakaan ja olo oli lähes mairea.

Ei nannaa kuitenkaan mahan täydeltä. Menihän ne sähköt sitten kuitenkin, just kun olin klikannut kaikki netin luetut sivut pois ja lataamassa uusia. Pieneltä kuulostava vastoinkäyminen saa isot mittasuhteet kun niitä vastoinkäymisiä on jatkuvalla syötöllä. Tapanani on tosiaan jo pidemmän aikaa ollut avata mahdollisimman monta nettisivua auki jolloin sähkökatkon tullessa ei nettitoimintani häiriinny välittömästi. Tänään ajoitus meni vain pieleen. En ehtinyt avata yhtään lempiblogiani, en yhtään uutista, en päivittää facea enkä edes sähköpostia. Mikä takaisku... mutta yritäpä itse keksiä tylsiin ja tyhjiin päiviisi tekemistä. Minulle kone ja netti on pääsylippu pois näistä pienistä arjen ympyröistäni.

Sähköjen tullessa takaisin, ei netti enää toiminut. Hurraa. Mielenhäiriö oli kypsynyt. Ei huvittanut enää mikään muu kuin hokea kirosanoja peräjälkeen. Pohditaan sitten joskus muulloin niitä elämän kauniita puolia.

Vihaan näitä katkoksia. Vihaan, vihaan, vihaan. Vihaan itse sähköttömyyttä ja ihan myös sitä mitä tunteita se saa minussa aikaan. Miksen voisi olla ajatuksiltani hiukkasen toisenlaisempi? Jos ennen ulkomaankomennusta ymmärsin ja hyväksyin ihan liikaa, liikaa siinä mielessä että olin mielestäni ihan liian avoin ja helposti huijattavissa niin nyt en sitten ymmärrä mitään. Missä olet seesteisyys ja rauha? Alkaisitko huomenna? Huomenna on suuri päivä minulle, oloni saa uudenlaisen merkityksen, kauan kaivatun statuksen monen vuoden tuuliajon jälkeen.

13.4.2012

Hiki, osa sataviis

Vuodatinko siitä jo, että se kauan odotettu sade kesti kaksi yötä ja sen ekan aamun puoli tuntia? Helpotuksen toi, hetkellisen. Nyt lämpötilat ovat kohonneet taas aivan omiin lukemiinsa, odottava ja painostava kosteus seuranaan. En tiedä voiko hikoilu tästä intensiivisemmäksi muuttua?

Ei mulla muuta.

Rivien välistä saa kyllä lukea, että olen ihan kypsynyt, en tartte enempää kuumaa.

Vanhojen uutisten kaivelua

Jokin aika sitten kirjoitin blogiin siitä kuinka Mombasan kaupunki antoi kiinteistöjen ja talojen omistajille aikaa muutaman viikon maalata talonsa valkoiseksi. Tänään lehdessä oli jatkoa tarinalle. Kaupunki ilmoitti tyytymättömyytensä talojen omistajille ja kertoi jo haastaneensa yli sata omistajaa oikeuteen. Talonsa oli maalannut kuulema vain muutama. Olisinko ikinä uskonut?

Kaupungi edustaja kiitteli näitä muutamaa omistajaa vuolain sanoin ja kehotti muita seuraamaan esimerkkiä. Kaupungin perusteluna talojen valkoisiksi maalaamiselle on ollut se, että ne näyttävät paremmalta ja näin esimerkiksi vaikuttavat turismiin positiivisesti, toinen perustelu on se, että valkoinen pitää kuumuutta poissa parhaiten. Allekirjoitan tuon viimeisen, mutta ehkä turismiin vaikuttaisi vieläkin positiivisemmin vaikka se, että tiet kunnostettaisiin edes vähän tasaista muistuttavaksi, poliisin toimintaa ohjattaisiin muuhun kuin korruptiota ylläpitäväksi patsasteluksi liikenteen seassa, kadut pidettäisiin siisteinä ja kaupungin suurin kaatopaikka siirrettäisiin kaupungin ulkopuolelle.

Olenko mieleltäni muuttunut vai mitä minulle on tapahtumassa? Tuleeko tylsistyneestä ihmisestä valittaja, joka etsii epäkohtia ympäriltään ja kuvittelee tietävänsä enemmän kuin tietääkään? Oikeasti kyllä välttelen Kenian uutisia niin paljon kuin mahdollista, tänään vain odottaessani miestä lounastreffeille en voinut olla lukematta päivän lehteä.






12.4.2012

Tsunamin jälkipuintia

Kuumuuskoomasta herätessäni eilen iltapäivällä säpsähdin yllättävän nopeasti hereille iltalehtien kirkuvien tsunamiotsikoiden ansiosta. Ensimmäisenä tuli mieleen hyvä ystäväni, joka on parhaillaan Thaimaassa lomailemassa. Nopea vilkaisu facebookkiin kaverin sivulle ja huomioni kiinnittyi siihen kuinka moni sinne oli jo ehtinyt jättää ystävälleni viestin tsunamista. Itse ajattelin turvautua puhelimeen ja laitoin viestin. Tuntuu hieman oudolta luottaa siihen, että Thaimassa lomaileva olisi aina netin äärellä, ainakaan hätätilanteessa.

Tuossa vaiheessa siis tsunamia vielä odotettiin tulevaksi.

Meni tunti ja vaaran sanottiin olevan ohi Thaimaan rannalla.

Meni puoli tuntia ja mombasalainen kaverini postasi faceen, että kello 20.06 odotetaan tsunamin iskevän Kenian rannalle.

Yksi kenialainen sanomalehti oli uutisoinut aiheesta nettisivuilleen, hallitus oli antanut määräyksen tyhjentää rannat ja kutsua kalastajat takaisin mereltä. Siinä kaikki. BBC:n nettisivuillakin oli asiasta maininta, mutta mitään paikallista luotettavaa tietolähdettä en asiasta löytänyt. Lähdimme miehen kanssa lenkille, mutta sään muuttuessa erittäin tuuliseksi meni minulla hermo jatkuvasti puista tippuviin käpyihin. Ne sattuvat tippuessaan kymmenestä metristä. Taivas pimeni viiden jälkeen pilvien kerääntyessä Mombasan ylle, tuuli voimistui ja meri kohisi kovaa. Tunnelma alkoi siis olla aika jännittävä.

Vihdoin maikkarin seitsemän uutiset toivat helpotuksen, tsunamivaara on peruttu Intian valtamerellä.

Lievää hermostuneisuutta oli ilmassa, luotettavaa tietoa aiheesta oli vaikea löytää, kenialaiset viestimet eivät tuntuneet reagoivan asiaan mitenkään, ainakaan netissä, sen yhden sanomalehden sivuille ei päivitetty enää uutta tietoa kuin vasta tänä aamuna.

Olihan se suurlähetystökin meitä muistanut lähettämällä sähköpostia tsunamista, ystävällisesti kehoittaen välttämään rannikkoa. Viime vuonna Japanin tsunamin jälkiseurauksena varoitettiin myös itäisen Afrikan rannikkoa olemaan varuillaan, jättiaallon odotettiin iskeytyvän rantaan yöllä kello kolme. Suurlähetystö varoitti tästäkin lähettämällä illalla sähköpostin kello kahdeksan jälkeen. Mitä ihmettä? Jos jotain olisi oikeasti tapahtunut niin olisiko sähköpostin lähettäminen illalla ollut tarpeeksi tehokas varoituskeino? Minä ainakin luin postin vasta seuraavana päivänä. Eikä minun pieneen päähäni ollut edes tullut epäilystä siitä, että Japanin tsunami olisi voinut matkata tänne asti. Tuossa tapauksessa kehno varoitustapa oli vaan hyvä, koska olin silloin yksin kotona, asuimme vielä rantatalossa eikä minulla ollut autoakaan käytössä. Minähän olisin panikoinut koko yön.

Jotenkin sitä vaan kuvittelisi, että Suomen suurlähetystöllä olisi tehokkaampi tapa tavoittaa kansalaisensa, nuo sähköpostien lähettämiset tuntuvat vain käsien pesulta vastuusta. Tottakai meistä jokaisella on vastuu itse itsestään sekä siitä, että seuraamme mitä ympärillä tapahtuu, mutta silti. Tiedottaa nyt vakavista asioista sähköpostitse maassa, jossa sähkökatkot ovat jokapäiväistä todellisuutta ja netin toiminta epävarmaa.

että tämmöistä purnausta tänään.

10.4.2012

Pääsiäisen kuvasaalis

Aloitetaan näyttävästi alati laajenevalla olemuksellani kiirastorstain illalta ennen yhteen suosikkiravintoloistamme menoa. Japsiruokaa ravintola Misonossa, jam!


Perhehetki lauantaina sohvalla, Mombasassa koirat eivät ole enää saaneet tulla sohvalle ilman kutsua. Ihmeen hyvin se on toiminut. Tosin eipä ne siinä viihdykään, kun on niin kuuma. Lyhyet hellät hetket vaan! Meidän sohva on tuommoinen leveä sänky.


Sunnuntain vietimme Kilifissä, Mnaranissa. Ihmeen pilviseltä taivas näyttää kuvassa, vaikka minä en kyllä huomannut mitään taukoa auringonpaisteessa. Itse olin varjossa koko päivän, mutta oli silti tai ehkä juuri siitä syystä just sopivan rento päivä. Uima-allasta, syömistä ja mukavaa seuraa.


Muodottomaksi muuttunut käpälä.


Maanantaiaamuna, aamulenkin jälkeen. Pitkien jäähdyttelyn jälkeen sisätiloissa tuulettimen ja kylmän makkarin avulla, Mara menee tavoillensa kangistuneena makaamaan hetkeksi tulikuumille kiville.


Toi ilmekin on niin kärsivä, että en ymmärrä tämän jokapäiväisen rutiinin tarvetta, ainakaan nyt kun lämpötilat huitelee korkealla ja maa on polttavan kuumaa, tuonne ei ole mitään asiaa ilman kenkiä.


Kuvasaldo oli erittäin niukka, olisin voinut ottaa kuvia myös siitä herkusta minkä loihdin lauantain kahvivieraille tai siitä kuinka vietimme pitkästä aikaa perjantai-iltaa kavereiden luona, kivaa vaihtelua.

En tiedä joko merimiehen ankkuroima nettikaapeli on saatu täysin korjattua, mutta netti on toiminut viime aikoina hyvin. Kolmen vuoden jälkeen meillä on käytössä lähes normaali yhteys suomalaisin standardein, kello kuuden jälkeen nopeus on jo yhden gigan tai megan tai mitä lie luokkaa, joka tapauksessa se on nopea. Olen löytänyt myös maikkarin tarjoaman katsomo.fi -palvelun ja sieltä kaksi uutta suosikkiohjelmaa. Niin kivaa katsoa kotimaisia ohjelmia, Iholla ja Viidakon tähtöset. Viidakon tähtöset kipusi heti meidän molempien suosikiksi. Mitä draamaa ja mikä irtiotto meille näistä Mombasan kuvioista!


Bebestä ja siitä vierestä

Hippunen kasvaa ja vatsa kasvaa. Vatsa alkaa nyt todenteolla olemaan jo raskas ja tekee minusta entistä kömpelömmän ja hitaamman. Ei se mitään, otan se merkkinä siitä, että Hippusen syntymä lähestyy entisestään. Se olisi vielä reilut kuusi viikkoa laskettuun aikaan, yritän asennoitua niin, että laskettu aika on vain arvio, mutta silti siihen päivään lataa aikamoisia odotuksia. Äitini ja pikkuveljeni ovat tulossa heti lasketun ajan jälkeen Mombasaan, toivon niin kovasti, että Hippunen on silloin jo ulkoistanut itsensä minusta.

Raskauskalenterit tietää kertoa, että raskausviikolla 34 vauva on jo täysin kehittynyt, nyt kerätään vain lisää massaa ja kypsytellään olemusta. Keuhkot ovat lähes toimintavalmiina ulkomaailmaan. Vauva tunnistaa läheistensä äänet, kohtu alkaa olla ahdas eikä tilaa yltiöpäiselle liikkumiselle enää ole (vastalause, Hippu ainakin tekee itsellensä tilaa niin vimmatulla tahdolla, pylly vispaa puolelta toiselle ja pienet jalat rummuttaa kylkiä, välillä tuntuu myös kuin kädet kaivaisivat nivusista käytävää kohti reisiä).

Odotan siis hieman kauhunsekaisin tunnelmin sitä, että tila temmeltää vatsassa käy niin ahtaaksi ettei suurieleinen jumppa enää onnistu, rauhoittuuko vauva sitten todella ja alkaa kerätä voimia syntymiseensä vai jatkaako se samalla intensiteetillä tanssiaan niin kuin tähänkin asti? Nyt on ainakin kerätty lihasvoimaa ja kestävyyttä syntymiseen ihailtavan aktiivisella treeniohjelmalla.

Mies kysyi eilen, että joko odotan sitä aikaa, kun Hippunen on niin iso, että hän kyselee asioista ja puhuu. Vielä en sitä osaa odottaa, itse asiassa toissapäivänä katselin vauvaa, joka oli ehkä juuri oppinut kävelemään ja säntäili vain päättömästi paikasta toiseen. Kauhulla ajattelin sitä, että miten sellaisesta ajasta voi selvitä, kuinka ikinä osaan tarjota lapselleni ne selviytymisen ja kasvamisen välineet mitä hänelle niin mielelläni soisin. Odotan nyt sitä aikaa, kun vauva on ihan pieni ja vastasyntynyt ja meidän vanhempien tehtävänä on vain huolehtia ja rakastaa ilman sitä pelottavaa kasvattamisen mörköä.

Katsoessani raskausaikaa taaksepäin niin en voi kuin todeta, että sitä luonnollisesti siirtyy aina vaiheesta toiseen, kypsyy itsekin raskauden aikana ja on aina valmis tulevaan hetkeen. Niin kliseistä, mutta niin totta. Jos vielä vuosi sitten yksi suurimmista ihmetyksen aiheista raskautta ja äitiyttä kohtaan minulla oli se, että en voi juoda alkoholia moneen kuukauteen niin nyt en voi kuin todeta, että tuo asia ei ole ollut juurikaan mielessä sen jälkeen, kun raskaustesti näytti positiivista. Raskauden alussa ajattelin kauhulla kaikkia muutoksia mitä vartaloni tulee käymään läpi, nyt seuraan innolla niistä useimpia ja ihmettelen kuinka nerokkaasti olemme rakentuneet.

Oivana päätöksenä tähän voin todeta, että laiva missä kauan odotettu kontti saapuu Mombasaan, saapui jo minulle annetun tiedon mukaan viime lauantaina, mutta nyt just mies soitti ja sanoi, että se saapuukin perjantaina, 13.päivä. Ehkä se on hyvä päivä saapua, onhan se myös yhden loistotytön syntymäpäivä.



7.4.2012

Pääsiäistipu

Meidän pääsiäistipu näyttää tänä vuonna tältä.Ihanan iso ja pehmeä ja niin kovin rakastettava.


Kehykset hioin ja annoin niille uuden maalipinnan, kehystin kuvan, jonka olin saanut lahjaksi kolmikymppisilläni, elefanttiäidin ja elefanttivauvan. Taulun nimi on Mother and Child. Taulun ripustaa mies seinällä se päivä, kun Hippusen nurkkaus valmistuu.

Menin halpaan ostaessani nuo kehykset, muovikääreissä en tunnistanut muovia puusta. Kehykset ovat siis muovia. Positiivista siinä on se, että termiitit eivät niitä ainakaan sitten syö.

Mukavaa pääsiäisen jatkoa kaikille tipuille ja pupuille!

5.4.2012

Sade tuli, ja vähän tietoa haravoista.


Yllä oleva näkymä on keittiön ikkunasta. Yhtäkkinen sadekuuro yllätti täysin ja jos olisin ollut yksin kotona, niin olisin varmasti ollut ulkona tanssimassa voitontanssia. Puutarhurin ja kodinhoitajan katseiden alla harkitsen käytöstäni hiukan.


Sadetta kesti ehkä sen puoli tuntia. En ole hikoillut vielä ollenkaan. Tästä tulee selkeästi hyvä päivä!

Huomaatteko muuten puunjuurella makoilevan haravan? Se on ihkaa ja aitoa Fiskarssia. Vajaa vuosi sitten tähän taloon muuttaessa saimme olla hankkimassa uutta haravaa joka viikko, kun paikalliset haravat menivät rikki ja purkautuivat liitoksistaan, puutarhurilla meni aikaa vaikka kuinka, kun hän oli aina solmimassa haravaa kasaan. Viime kesälomalla ostimme sitten Suomesta muovisen haravapään.Tämä Fiskarssin muoviharava on jo toinen, joka on käytössä. Ahkeran haravoimisen seurauksena ne haravan päässä olevat pyöristetyt piikit olivat kuluneet pois, mikä taas vaikeutti haravoimista aika lailla. Usein täällä näkeekin käytettävän kookospuusta tehtyjä luutia, joita käytetään haravan sijaan. Ne vaan ovat aika hitaita ja epätarkkoja työvälineitä.


4.4.2012

Pesänrakennus mielessä

Viikko vielä ja Hippusen pinnasänky, hoitopöytä, lakanat ja kaikki ihanuus pitäisi olla Mombasassa. Siitä ehkä muutama viikko vielä eteenpäin ja tullimiehistäkin on parhaimmassa tapauksessa jo selvitty ja nuo niin odottamani tavarat pääsevät meille.

Suunnitelmat beben nurkkauksesta ovat olleet mielessäni jo pitkään. Paljon tauluja seinille, ei mitään vauvatauluja paitsi ne muutama Suomen neuvolan jakama (kiitos Jenni!) ja tietysti muutama itse askartelemani kuvakortti. Valokuvia, ne taulut mitä meillä on ja muutama uusi lisää. Tänään olisi tarkoitus mennä kehystäjää tapaamaan. Toivokaa minulle pitkää pinnaa ja osaavaa kehystäjää.

Moni on ihmetellyt sitä, että miksi raijaan Suomesta saakka vauvakamaa tänne. Syitä on monia, suurimpana syynä on se, että täällä saatavuus on todella heikkoa, sängyn ja hoitopöydän voisi tietysti teettää, mutta minun hermoillani se ei onnistu. En kestä vinossa olevia pinnoja, erimittaisia jalkoja enkä sitä, että metsästäisin jostain jotain maalia millä pinnasänky on turvallista maalata. Niin ja hinnat ovat ihan naurettavia. Ainoat vauvavarusteet olen bongannut paikallisesta supermarketista, Nakumatista. Kammottava muovipinnasänkykin maksaa reilusti yli 150 euroa. Puiset alkavat jostain 250 eurosta ja ne ovat laadultaan niin kehnoja että ei mitään järkeä. 


Vaatteita voisi myös valmistuttaa ompelijalla, kankaita saa kangaskaupasta, hyvää ja laadukasta puuvillaa, mutta jälleen minun kärsivällisyys ei riitä mihinkään virhehuteihin ja tuskin olisi edes mahdollista saada vaikkapa bodyyn muuta kuin tarrakiinnitystä vetoketjun ja neppareiden sijaan. Jälleen kaupassa vaatteet ovat ihan ylihinnoiteltuja ja keinokuituisia. Monet käyvät ostamassa vaatteensa ulkoilmamarketilta, käytettyjä vaatteita ja usein ihailenkin kavereiden löytöjä sieltä. Mutta jälleen kerran minun kärsivällisyys ei riitä siihen.

Haasteina pesänrakennukseen ovat täällä kosteus ja hyönteiset. Hippusen sänkyyn on onneksi löytynyt jo hyönteisverkko ja vaunuissa tuli verkko mukana. Kosteus taas homehduttaa nopeasti ellei ilmanvaihto ole riittävä. (Tästä esimerkkinä vaikkapa se, että keittiössä ei tee mitään puisilla leikkuulaudoilla tai kapustoilla, niihin kertyy home pintaan jo viikossa.)

3.4.2012

Mahani mun, rv 32


Kuten kuvista näkyy, on minuun tullut aika paljon muhkeutta lisää, vatsan muoto alkaa olla aika pyöreä. Vatsa tuntuu nyt kasvavan ylöspäin, vaikka minusta Hippunen täyttää tuosta pallosta vain yhden neljännesosan, alaoikean kulman. Siellä se aina mellastaa ja lepäilee, paukuttaa takapuoltaan vasten minun napaa ja pieniä töppösiään oikeaan kylkeeni. Kädet taas ottelee nivusiani vastaan.


Sain muuten juuri sokerirasituskokeen tulokset, puhtaat paperit, arvot kohdillaan. En saanut itse arvoja, kun en hoksannut kysyä, mutta pääasia, että niissä ei ollut mitään hälyttävää. Mussutus jatkukoon!

Hiki vs. tuuletin, kuusnolla



Okei, olen toistanut itseäni aika paljon viime viikkoina, mutta minkäs teet kun mikään ei tunnu auttavan. Kuvassa esiintyvä tuuletin on noin 30 sentin päässä minusta ja se ei auta. Tähän on tultu, kuumuus vei voiton, hikoilulle ei vaan voi  mitään. Kuva on mustavalkoinen ihan teidän hyvinvointia ajatellen.

Tämä on meikäläisen peruslookki. Mukava kiilto kasvoilla, hiukset suittu mahdollisimman kiinni, vaatetta päällä mahdollisimman vähän. Ei ole hurraamista.

2.4.2012

Liirumlaarum

Vihdoinkin, lähes kahden kuukauden odotuksen jälkeen, oli uuteen terveyskauppaamme tullut pyykinpesuainetta, jolla voin Hippusen vaatteita pestä. Mutta millä hinnalla? Hollantilainen Ecover maksaa 15 euroa per pullo. Peruspesuaineet konepyykkäämiseen ovat täällä rajoitetut, Omo tarjoaa tasan yhden vaihtoehdon samoin kuin kaikki muutkin pesuaineet eli melkoista myrkkyä on ilmeisesti kaikki, värit haihtuu muutamassa kuukaudessa ja kangas ohenee huomattavasti. Käsinpesuaineet tuntuvat myös turhan tujuilta jo ihan omaa ihoakin vasten, joten ainakin näin alussa mennään tuolla ekopesuaineella. Onneksi annosteluohje oli hyvin niukka eli pesuaine on luultavasti riittoisaa.

Viikon päästä pitäisi saapua kontin, jossa on Hippusen pinnasänky, hoitotaso ja muutama muu kovin odotettu juttu niin kuin petauspatja meille. Luksusta, kolmen vuoden jälkeen saa pedattua sängyn niin, että lakana itse asiassa pysyy yöllä siellä patjan alla.

Lauantaiaamun vietin sokerirasituskokeessa. Huomenna saan vasta tulokset, mutta itse koe ei ollut yhtään niin kamala kuin olin ymmärtänyt. Tuskaisinta oli istua se kaksi ja puoli tuntia puupenkillä ilman ilmastointia. Kokeessahan juodaan ensin glukoosijuomaa eli sokerilitkua ja sen jälkeen joka 30.minuutti otetaan veri -ja virtsanäyte seuraavat kaksi ja puoli tuntia. Itselläni juoman juominen ei tuottanut ongelmaa, olihan se ällömakeaa, mutta alas meni. Miehen patistin kyllä mukaan seuraksi ja näin mies ehti myös lukemaan uniopuksesta sen osion, minkä olin hänen vaatinutkin lukevan ja käytiinpä jopa hyvää keskustelua kirjasta ja sen sisällöstä ja siitä mitkä mallit voisi meille sopia.

Todellisen katastrofin ainekset olivat kaikki kasassa lauantaina, kun matkasimme sairaalaan sokeritestiin. Mombasan vilkkaimmassa ja ruuhkaisimmassa risteyksessä, missä kaistalinjoilla ei ole mitään merkitystä eikä oikein millään muullakaan kuin omalla etenemisellä ole merkitystä, oli liikkellä myös matatu (paikallinen pikkubussi, vanhaakin vanhempi hiace, josta on tehty 14 hengen bussi), jonka jarrut eivät toimineet. Jarrut olivat siis rikki ja kuski oli tästä hyvin tietoinen, koska apulainen oli yhden puupalikan kansa mukana ja heitteli kalikkaa sitten aina renkaiden sille puolelle minne auto sattui valumaan. Ja se kalikka oli semmoinen säälittävä pieni pala puuta. Arvatkaa vaan osuiko se matatu meidän eteen risteyksessä? Arvatkaa vaan heittikö se apulainen sen kalikan väärälle puolelle rengasta? Voitte vielä arvata, että valuiko se matatu miehen auton etupuskuriin ja lamppuun? Kyllä, kaikkea noita. Mies ei tietenkään voinut muuta kuin olla paikallaan, koska takana oli kasa autoja. Jokainen, joka tietää kuinka nopeasti mieheni tulistuu voi vaan arvata mikä huutometakka siitä tuli. Mies oli niin vihainen, että luulin sen pään räjähtävän taivaan tuuliin. Emme jääneet edes asiaa siihen selvittämään vaan mies lähti kaasuttaen paikalta ja seuraavan tunnin olin ihan hiljaa. Opetuksena siis se, että mitä tahansa voi tapahtua täällä. Liikenteeseen voi lähteä autolla ilman toimivia jarruja. Ei pidä olettaa mitään mistään, turvata vain oma selustansa. Ja sitten nämä matatut kuljettavat vielä ihmisiä kyydissään, poliisille heitetään muutaman euron lahjus ja matka saa jatkua.

Viikonloppu meni muuten oikein rauhallisissa tunnelmissa, kuumissa edelleen. Sadetta odotetaan. Martti juoksi eilen 10 kilsan lenkin miehen pyöräillessä. Läähätys kesti ainakin kaksi tuntia, vaikka me valeltiin toisen päätä vedellä, vietiin ilmastoinnin alle, tuulettimen alle. Ei auttanut. Hilda läähättää lenkin kuin lenkin jälkeen viisi minuuttia ja on sitten taas valmis uusiin koitoksiin. Mara taas on niin dramaattinen eleissään, se kopsahtaa suorin jaloin lattialle, läähättäää, nousee ylös, kopsahtaa seuraavan kohtaan (etsii viileää paikkaa) suurieleisesti ja pitää meitä otteessaan, koska me tietysti luulemme, että nyt on sydänkohtaus lähellä.