Synttärihumua

Olihan meillä kekkerit! 17 lasta tulivat kaikki paikalle ja vielä muutama muukin.

Vesisade hieman yllätti ja ei auttanut kuin siirtyä terassin suojaan.

Itse sankari ja vieraansa.

Kakku oli oikein hyvää. Banaanimansikkatäytteellä ja mascarponevaahtokuorrutuksella.

Maistui.

Oikein mukavien juhlien jälkeen Veikko intoutui vielä lepertelemään ja halailemaan ihanaista tyttöä.

Mun jalkoja pakottaa. Desibelit nousi aika korkealle juhlinnan tuoksinassa. Pieni mies simahti sänkyynsä. Vanhemmat oikaisee olohuoneen sohville modern familya katsomaan.

Mun yksivuotias

Siitä on aika tarkalleen vuosi ja muutama tunti, kun sain tuon elämäni rakkaimman aarteen syliini. Siinä me ihmeteltiin toisiamme, Hippunen oli heti kuin kuuluisi siihen rinnalleni ja niinhän hän kuuluikin. Vielä tänäänkin toinen tuhisi ihan samalla tavalla sylissäni kuin silloin vuosi sitten, nenää himppusen nyrpistäen ja ylähuuli samalla törröttäen.

Katselin eilen kuvia vuoden takaa. Kuinka Hippu nukkui kapealla pedillä vieressäni. Muistan kuinka äitini ja miehensä kauhulla katsoivat ja huolehtivat, että kuinka vauva on niin reunalla, tippumisvaara näytti kai hälyttävän korkealle. Tänään se tippumisvaara on täyttä totta. Vuosi sitten Hippu vain tuhisi ja miukui, hieman huitoi käsillään, mutta ei liikkunut mihinkään. Tänään sekin on täysin toisin. Minäkin katsoin hieman kauhistuneena niitä kuvia sängyn reunalla nukkuvasta vauvasta, en silloin vielä tiennyt kuinka vikkelästi yksi päivä vauvani liikkuisi.

Mistä tuon pienen miehen energia kumpuaa? Se uteliaisuus, välittömyys ja tutkimisen palo ovat aivan omaa luokkaansa. Jalat vie alvariinsa jonnekin, kädet käy kiivasta tahtia ja suu papattaa tauotta. Edelleen pysähdyn aika usein vain ihastelemaan Hippua, ihastelen loputtomasti.

Vuoden voisi jakaa ainakin kolmeen eri jaksoon.

Ensimmäinen oli kaikista huuruisin, ihmeellisin ja silti niin luonnollinen. Ensimmäiset kolme kuukautta Hippunen lähinnä vain söi ja nukkui. Välillä hieman raotti silmiään ja tarkasteli maailmaa. Elämä meni kuitenkin pitkälle kolmen tunnin sykleissä. Kolme tuntia unta sitten maitoa sekä hoivaamista ja taas unille.

Toinen jakso oli pitkä, neljästä kuukaudesta yhdentoista kuukauden ikään. Kasvu ja kehitys kiihkeimmillään. Pitkäksi sen teki väsymys. Nukkumattomuus vie mielen jonnekin missä millään muulla kuin kahvikupilla ja selvitymisellä ei ole väliä.

Kolmas jakso on tässä ja nyt. Pojan alettua nukkumaan öisin ja päivisin päiväunia on elämämme muuttunut parempaan. Selväpäisenä on niin paljon helpompi olla. Hippunen on hyväntuulinen, minä olen hyväntuulinen. Minä olen hyväntuulinen, Hippunen on hyväntuulinen. Yksinkertaista ja toimivaa.

Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että pääsen ihan aitiopaikalta seuraamaan kuinka pieni mieheni kasvaa, leikkii palikoillaan, työntää itsensä jokaiseen rakoon, varovasti asettaa askeliaan rappusissa, juo ahnaasti isoin kulauksin vettä ja tuntee pohjatonta kiinnostusta vesipulloihin, riepottelee Marttia ja aina välillä kapsahtaa kaulaani suu ammosen auki suukolle. (halailu on ihan uusi juttu, rakastan.)

Tänään on juhlittu perheen kesken, juteltu lähes kaikkien mummojen ja ukkejen sekä yhden tädin kanssa skypen välityksellä. Huomenna laskujeni mukaan pihalla tepastelee 17 lapsen töppöset, mahtaa tulla hulvaton iltapäivä.

Mun mielestä suhteellisen tavoiteltava olotila elämässä on se, että tuntee juuri sillä hetkellä elävänsä parasta aikaansa. Tänään on hyvä päivä elää parasta elämäänsä.

Matkustustreenit

Mies matkusti ilmeisen rankan työviikon jälkeen koko viime yön takaisin kotia. Matkaltaan toi Hildalle uuden kuljetuskopin, kun edellinen oli hitusen liian pieni.

Turhia aikailematta otettiin kopit heti käyttöön. Koirat menee molemmat ilman ongelmia sisälle häkkeihinsä. Namibiasta Keniaan matkustaessa totuttelu vei hieman aikaa, mutta muutamassa päivässä molemmat alkoivat nukkua omissa kopeissaan.

Missään vaiheessa koiria ei olla pakotettu koppeihin. Herkkupaloja vaan sisälle ja paljon kehuja. Koirat sai molemmat ihan omalla aikataulullaan hyväksyä koppinsa ja viettää niissä aikaa niin paljon kuin halusivat. Lopulta Namibiassa koirat alkoivat nukkua kopeissaan myös yöt, kattokin oli paikoillaan, luukku vain auki. Taidettiin me ihan pitää luukkujakin pieniä aikoja kiinni päiväsaikaan.

Ilmeisesti mitään traumoja viime lentomatkoista ei ole, koska mitään empimistä ei kummastakaan koirasta huomannut. Hyvä niin.

Alku on taas pehmeä. Patjat on asetettu molemmille koppeihin ja kopit makkariin ilman kattoja (kuvissa ollaan olkkarissa vielä). Koirat saa nukkua niin siihen asti kunnes Mombasassa ollaan.

Hildan uuden kuljetuskopin pahvilaatikko päätyi Hipulle majaksi. Pieni mies on tohottanut koko päivän, hymy oli korviin asti, kun toinen ymmärsi isän tulleen takaisin kotia.

Äsken kun olin Hippusta yöunille laittamassa tajusin, että nyt on niin sanotusti tokavika ilta, kun vauvaa laitan unille. Tiistaina sylissä lymyilee vauvan tittelistä luopuva taapero. Mun pieni ihanuus. Ikiliikkuja, suu käy nykyään samaan tahtiin kun töppöset vie eteenpäin. Mun pieni ihanuus.

Saalis

Jihaa! Olen oikein tyytyväinen päivän saaliiseen. Kannatti hikoilla. Olisin hitusen kyllä toivonut, että olisin voinut hankkia muutaman samanlaisen korin, mutta kaikki on aina niin uniikkia, että! Monelle kauppiaalle on myös taloudellinen mahdottomuus pitää varastossa paljoa tavaraa.

Nämä korit ovat siis ihan ehtaa käsityötä ja luonnontuotetta. Ruskeahko kori on baobab-puusta tehty. Jopa nuo värit ovat baobabbia. Sen lehdistä, hedelmästä, rungosta ja oksista. Toinen kori on taas "shissa"-jotain kasvia. Semmoista ananaspuskan näköistä kasvia. Siitä materiaalista tehdään täällä paljon juttuja.

Mahongista valmistettuja astioita, tarjoiluvateja. Ihan vaan rehdisti kenkälankilla värjättyjä. En sitten tiedä kuinka uskaltaa mitään syötävää noihin tarjolle laittaa. Myyjän mukaan kaikki kuiva ruoka on ihan ok.

Olen vähän turhan paljon innostunut koreista. Olen tässä muutaman viikon aikana hankkinut kymmenen uutta koria.

Nämäkin korit ovat shissasta tehtyjä. En tosiaan tiedä edes miten tuo kasvin nimi kirjoitetaan. Paljon aina vaan ässä suhisee, kun sen nimen kuulee.

Nuo ruskeat pikkukipposet haaveilen asettelevani yöpöydälle, kylppäriin ja ehkä joskus jopa työpöydälle. Niihin sitten aina asettelesin kauniisti koruni, kun ne riisun (as if!). Mun korut on aina kaikkialla. Parhaillaan kukkaropussukan pohjalla killuu yhdet korvikset, hoitolaukun yhdessä taskussa toiset, olen tosi huono pitämään korviksia. Ne jotenkin tuntuu liikaa.

Pieni mies tuntee asettelun salat ilmeisesti paremmin kuin minä. On nämä mun pojat Hippu ja Martti semmoisia kylkitakiaisia ettei tosi. Aina vierellä. Onneahan se on.

Hippu on tällä viikolla ensimmäistä kertaa osoittanut merkkejä siitä, että äidin seurassa pitäisi vaan olla. Hirmuinen parku alkaa jos jätän Hipun meidän kodinhoitajan kanssa.

Mutta siis, eikö ollut ihan hyvä saalis? Tekisi melkein mieli pistää arvonta pystyyn. Että kuka arvaisi lähemmäksi mitä nuo kaikki yhteensä maksoi? Minä tykkään reiluista hinnoista, vihaan yliampuvia hintapyyntöjä ihan yhtä paljon kuin toisen hädällä ratsastavia pilkkahintoja. Hinnoittelu on silti vaikeaa. Itse pitää vaan aina käytännössä päättää mitä haluaa tuotteesta maksaa, myyjillä ei usein ole varaa olla ottamatta maksua vastaan, vaikka voitto olisi vain 10 senttiä tai ei voittoa ollenkaan.

Mombasa Old Town

Ostoksille olisi tarkoitus lähteä huomenna. Yksi tuttu lähtee oppaaksi, näyttämään parhaat paikat. 

Ei siis auta kuin ajaa halki keskustan, päätyä haiseville kaduille ja pieniin piskuisiin kauppoihin, joista voi kuulema tehdä uskomattomia löytöjä. Koreja, laukkuja ja mattoja.

Muistaako joku, kun joskus aikoja sitten kerroin kuinka Mombasassa tuli maalata kaikki talot valkoisiksi ja jo ennestään valkoiset talot uudestaan, jotta kaupunkikuva olisi edes himpun siistimpi? En tiedä mikä logiikka yllä olevan kuvan maalaustalkoissa on ollut. Loppuiko maali, rahat vai mitä?

Vanhassa kaupungissa on oma viehätyksensä, harmillista vain että tämä vanha kaupunki on todella likainen, vessajätteet ovat usein kadulla ja kaikki on enemmän kuin ihanasti rempallaan.

Huomisaamuna siis pitkät housut ja lyhythihainen t-paita päällä, asenne kohdillaan ja rahat taskussa ostoksille! Näyttääkö tää jonkun mielestä unelmien shoppailupaikalta?

Paluu

Viime vuosien tapahtumat ovat kovasti olleet ajatuksissani viime päivät. Olen ajautunut lukemaan omia kirjoituksiani Kenian alkuajoilta, muistellut kuinka vuosi sitten olin valtava pallomaha ihan malttamattomana ottamaan Hippunen vastaan, fiilistellyt Mombasan hyviä puolia ja tänään eksyin kaverin linkkaamana lukemaan Namibiassa olevien vaihtareiden blogeja. 

Minulla on ikävä sitä intoa ja kaiken hämmästelyä minkä molempiin maihin asettautuminen synnytti. Olen kasvanut kyyniseksi kaikesta valittavaksi vanhaksi harakaksi :) En oikein tiedä mitä mielelle tapahtuu kun jätämme Kenian taaksemme. Mitä sitten kun ympärillä on holhoava tiukkoja sääntöjä ja normeja noudattava yhteiskunta, missä ei voi luovia tietään eteenpäin? Kenia on valtava eri kulttuurejen, kansallisuuksien ja heimojen sulatusuuni. Jokainen kulkee omaa polkuaan, kenenkään valintoihin ei pahemmin tunnuta puuttuvan, jos ne edes ketään kiinnostavatkaan. Namibia oli aika paljon tiukkapipoisempi paikka, mutta näin ekspaatin asemassa on vapaa kuin lintu tekemään omat valintansa. Niille korkeintaan nostetaan kulmia ajatellen, että tuo suomalainen on outo.

Vielä en ole rohjennut Namibian blogia lukemaan, niitä alkuajan postauksia. Voikohan niitä edes lukea tikahtumatta nauruun? Namibiassa tykkäsin niin paljon työstäni, erityisesti siitä kuinka työn kautta pääsin tutustumaan edes pienen pintaraapaisun verran normaaliin paikalliseen arkeen. Se puoli on Keniassa jäänyt täysin pimentoon. Täällä olen vain päässyt seuraamaan kuinka muut ekspaatit elävät, tuttavapiirissä on toki muutamia kenialaisia, mutta se samanlainen tuntuma paikalliseen arkieloon on jäänyt tuntemattomaksi. 

Namibia oli myös helpommin hahmotettava, väkeä oli vähemmän ja yhteiskunnan pelisäännöt olivat jokseenkin selkeät ja yksioikoiset kun taas Keniassa mikään ei ole selkeää. Ihmisiä Keniassa on paljon, eri heimoja monta kymmentä, eri kansallisuuksia useita, yhteiskunnan toimintatavat tämmöiselle Pohjolan oikeudentajulle käsittämättömät. Muistan kuinka Kenian alkuaikoina tunsin suurta tarvetta ymmärtää miten yhteiskunta täällä toimii, luin lehden joka päivä, kyselin ja yritin muodostaa kuvaani. Jossain vaiheessa vaan luovutin. Lopetin lehden lukemisen, se oli liian masentavaa. Jutut toistivat itseään, tuntui vain että koruptiouutiset pahenivat, aloin tuntea suurta inhoa koko Keniaa kohtaan. Hipun syntymän jälkeen ei tarvinnut mennä keskustaankaan. Oli helpottavaa jäädä omille kotikonnuille pyörimään, sulkea silmät kaikelta. Eilen tajusin kuinka kuplassa olen viime ajat elänytkään, kun parkkeerasin autoni Nakumatin taakse enkä aidatulle parkkikselle. Välittömästi katulapset olivat ympärilläni, anoivat rahaa ja pyysivät ostamaan hedelmiä. Oloni oli vaivautunut, en ostanut mitään, en ikinä osta (en edes tiedä miksi en ikinä osta). Mietin mielessäni, että seuraavan kerran kyllä muistan parkkeerata taas parkkipaikalle, Jouduin kohtaaman todellisuuden ja se on niin surullinen, että näköjään mieluummin jatkan silmieni sulkemista. Kammottavaa.

Mies on viikon verran työmatkalla Suomessa. Minulla on aikaa näin iltaisin, vähän liiaksikin. Kun aikaa on, niin olen ihan neuvoton. En tiedä mitä tekisin. Tai tiedän, mutta en osaa aloittaa mitään.

Ensi viikolla on suuren suuri päivä. Minun elämäni sankari täyttää kokonaisen vuoden. Uuni meni ja irtisanoi itsensä viikonloppuna, kätevästi nyt kun ei enää viitsi uutta hankkia. Mitäköhän muita kakkuja voi tehdä kuin juustokakkuja? 

Äitienpäivänä

Ensimmäisen äitienpäiväni äitinä muistan ainakin siitä, että sitä vietimme Mombasassa. Ihka aidolla Mombasan tyylillä. Mies oli järjestänyt minulle yllätykseksi ratsastusta rannalla.

Hepoja tuli vain yksi. Monica-tamma. Oikein sievä ja rauhallinen.

Satulavyötä kiristäessä vyö katkesi. Onneksi näin kuin niin että olisin vaikka kirmannut villiin laukkaan rantavedessä vyön pamahtaessa kahtia.

Suuremmilta vahingoilta siis säästyttiin, mutta tämä tarkoitti myös sitä, että matkaan oli lähdettävä ilman satulaa. Ja että en uskaltaisi ratsastaa kuin hiljalleen.

Tunti käveltiin Monican ja hevoshoitajan  kanssa pitkin rantaa, oli oikein rentouttavaa, erityisesti alaselälle. Luulen, että miehen mielikuvassa ratsastus meni hieman toisin. Niin kuin että olisin vaikka päässyt ihan ratsastamaan, ravaamaan ja sitä rataa, ja että hevosia olisi ollut kaksi, yksi mulle ja toinen hoitajalle. Noh, Mombasan tapaan vyö paukahti rikki, hevoshoitaja käveli tunnin vieressä kumisaappaat jalassa ja jutteli mukavia. Tykkäsin silti ja paljon.

Koko sunnuntai oli jees. Mies jopa leipoi minulle täytekakun. Ihan ensimmäistä kertaa elämässään. Nam, nami! Mangotwix-täytteellä. Toimi hyvin. Raikasta, mutta makeaa.

Yksitoista

Sain haasteen aikaa sitten Mindeltä, tarkoituksena on kertoa 11 asiaa itsestään, vastata 11 kysymykseen sekä laittaa 11 kysymystä eteenpäin 11 blogille, joilla on alle 200 lukijaa.

Haasteen säännöt

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään
2. Jokaisen haastetun pitää vastata haastajan esittämiin 11sta kysymykseen
3. Jokaisen haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille
4. Uusien haastettujen pitää noudattaa samoja sääntöjä ja valita jälleen 11 uutta blogia, joilla on alle 200 lukijaa
5. Kerro kenet olet haastanut seuraavaksi, linkitä!
6. Ei takaisin haastamista! ;) 

11 asiaa minusta

1. Olen aamuärjy, vaatii todella paljon puhua ensimmäiseen puoleen tuntiin, toivottaa huomenia tai yleensäkään sosialisoida, toimin kyllä, mutta mielellään ihan vaan omissa oloissani.

2. R-A-K-A-S-T-A-N koiria.

3. En ole siivonnut kotiani viimeiseen pariin vuoteen, Kenian eläjän hyviä puolia.

4. Olen hyvin perso hyvälle ruualle, vatsani on pohjaton, tykkään syödä mistä tahansa syystä.

5. Eräs ystäväni on saanut minut neuroottiseksi korvistani, putsaan niitä päivittäin.

6. Mieheni mielestä syön helposti suu auki, itse en yhdy tuohon ollenkaan. Voimme saada aiheesta kunnon kinan riidan aikaan.

7. Greyn anatomian Dr.Hunt on niin kuuma.

8. Minulla on isosisko, joka on minua kaksi vuotta vanhempi. Minulla on myös kaksi pikkuveljeä, jotka ovat minua 18 ja 22 vuotta nuorempia.

9. Haaveilen aktiivisesti virkkausuran aloittamisesta sekä tilkkutäkin ompelemisesta.

10. V-I-H-A-A-N rusinoita.

11. Olen halunnut muuttaa pois Keniasta jo pian kaksi vuotta, siinä samassa olen halunnut pois tältä koko mantereelta, mutta nyt muuton lähestyessä huomaan yhä useammin empiväni Suomeen tuloa, pelkääväni suorastaan.

Vastaukseni Minden kysymyksiin

1. Jos saisit elää yhden päivän jonain toisena, kuka olisit? Talviunia viettävä karhu

2. Ärsyttävin piirteesi? Luultavasti mököttäminen 

3. Mitä pelastaisit ensimmäisenä, jos kotisi palaisi (ja ihmisiä ei tarvitsisi pelastaa)? Korurasian tai läppärin

4. Mikä biisi soi useimmiten päässäsi? Huisaisai huisaisai nyt ne huutaa aijaijai... Lastenlaulu, erittäin tehokas.

5. Lempidrinkkisi? Jos vettä ei lasketa niin GT

6. Mitä toivot tulevalta kesältä? Unta, lempeää lämpöä, uusia perunoita.

7. Lapsuuden idolisi? Niitä oli monta, varhaisimmat Jonna ja Dingo.

8. Mitä piirrettä uskot muiden arvostavan sinussa eniten? Läsnäolon taitoa

9. Oletko unelma-ammatissasi? Jos et, mikä se olisi? Unelma ja unelma, ehkä tätä perusfyssarin duunia voisi viedä hieman pidemmälle.

10. Kuvaile sisustustyyliäsi muutamalla sanalla? Jos sitä toteuttaisin niin se olisi funkkis, simppeli ja ajaton

11. Mitä ostaisit ensimmäisenä, jos voittaisit lottovoiton? Uuden sängyn

Ja nyt todella tylsästi jätän haastamatta. Mutta ajattelin kuitenkin julkaista tämän, luonnoksena tämä on ollut jo hyvän tovin, kysymyksetkin keksin jossain vaiheessa, mutta sitten menin poistamaan ne, joten keksinpä muutaman uuden

Vastaa kommenttiboksiin jos haluat ilostuttaa päivääni!

1. Mikä saa sinut jaksamaan?
2. Mikä on parasta musaa just nyt?
3. Mikä on paras draamasarja televisiossa just nyt?
4. Millaisia kesäsuunnitelmia sulla on mielessä?
5. Kirjoitatko blogia? Jos joo, niin mitä blogia?
6. Mistä saada mahdollisimman edukkaasti apua sisustamiseen ja keittiön suunnittelemiseen?
7. Mikä on parasta Suomessa?
8. Miksi luet mun blogia?
9. Ääh... pitää mennä, en keksi enempää, mutta olisipa hienoa kuulla vastauksianne, erityisesti teidän lukijoiden, joista en tiedä mitään. Ja tietysti myös teidän, joista tiedän!

HAFF = Helsinki African Film Festival

Kuinka moni tietää, että ylihuomenna starttaa jo neljättä kertaa Helsingissä pidettävät afrikkalaisen elokuvan festarit? Ohjelmisto on laadukas ja raikas, kuvaa hyvin kuinka rikasta elokuvaa tälläkin mantereella tehdään. Kyse ei ole valtamedian ikuisesta kärpässilmälapsia, kurjuutta ja epätoivoa markkinoimasta mielikuvasta. Kyse on jostain ihan muusta. Tänä vuonna kantavina teemoina ovat nuoret ja valta. Festarin sivuilta lainattu osuus kertoo näin:

"On jälleen se aika vuodesta, kun voimme siirtyä turruttavan Afrikka-uutisoinnin tuolle puolen elämää sykkivään maanosaan sen nykyelokuvien parhaimmiston avustamana. On hienoa huomata, että HAFF on ansainnut paikkansa Suomen festivaalikalenterissa ja samalla todistanut suuren yleisön kiinnostuksen katsoa stereotypioden ohi ja nähdä toisenlaisen Afrikan.

Tänä vuonna festivaalin teemana on nuoret ja valta. Mitä merkitsee olla afrikkalainen nuori? Mitä haasteita he kohtaavat, mistä he unelmoivat, mitä he vaativat ja ketä he rakastavat? Nuorta energiaa ja angstia puhkuva HAFF tarjoaa ainutlaatuisen näkökulman afrikkalaiseen elämänmenoon eri puolilla maanosaa ja sen ulkopuolella.

Esittelemme myös uuden sukupolven ohjaajia kuten Alain Gomisin (Senegal) ja Tosh Gitongan (Kenia), joiden kansainvälinen menestys kertoo vahvasti afrikkalaisen elokuvakulttuurin elinvoimaisuudesta ja ajankohtaisuudesta."

Festareille on ainakin kaksi minun näkemääni leffaa, toinen dokumentti ja toinen fiktiivinen. Tämä fiktiivinen elokuva Nairobi Half Live on ehdottomasti viime vuoden paras leffa, jonka katsoin (totuuden nimissä sanottakoon, että katsoin ehkä viisi leffaa viime vuonna enkä muista muita kuin tämän yhden ja muistan sen, että se oli aivan mahtava, niin raaka ja rankka, mutta viihdyttävä ja hauska).

Keskiviikkona festarit alkavat HAFF Street -tapahtumalla sanomatalon takana sijaitsevalla kansalaistorilla. Tietoa enemmän tapahtumasta eli leffat, aikataulut ja teatterit löydät täältä HAFF.fi


Menkää ihmeessä! Minä ainakin menisin.

Pilipilipom.

Sataa, sataa ja sataa. Huomenna tulee viikko siitä, kun sade alkoi. Välillä on muutaman tunnin tauko ja sade jatkuu, pari päivää on tullut lähes tauotta vettä. Mombasa on pimeä ilman aurinkoa, vaikka nurmi ja kasvit lähes häikäisevät vihreydellään.

Viime viikolla meillä oli ilonamme huipputyyppejä. Sateen keskellä on vaikea tehdä mitään täällä kastumatta. Mombasa on ihan ulkoilmapaikka, sisätila-aktiviteetteja kodin ulkopuolella ovat vain keilaus ja leffateatteri tai on kai niitä, me ei olla vaan keksitty niitä. Sadetta uhmaten kävimme kuitenkin vappupäivän kunniaksi kävelyllä vanhassa kaupungissa, rannalla pariin otteeseen ja lauantaina teimme onnistuneen löytöretken Kilifiin (pieneen uinuvaan kalastajakylään pohjoisemmassa). Näemmä sitä jo parissa vuodessa jumittuu tapoihinsa, olemme aina vierailleet yhdessä ja samassa paikassa Kilifissä. Tällä kertaa etsimme TripAdvisorissakin kehuttua ravintola Nautilusta. Kannatti. Leppoisa iltapäivä meren päälle rakennetussa pienessä ravintolassa oli taattu. Ruoka hyvää ja viini viileää. Paikka oli ilmapiiriltään lapsiystävällinen, mutta hiukan sitä hirvitti olla veden päällä, ei paljoa Hippu päässyt tutkimusmatkoilleen.

Minä en ole kokenut tälläistä sadetta vielä. Kuluneet vuodet ovat olleet suhteellsen kuivia. Kuumuudesta ei ole tarvinnut huudella, viime lauantaina lämpömittarimme näytti ennätyslukemat, 23 astetta. Sauna teki hyvää, vesi altaassa tuntui suorastaan jäätävältä.

Pitänee vielä mainita, että ahkeroimme viime vuoden tapaan taas tänäkin vuonna vappumunkit. Jam! Niin ja talomme on ihmeellisen hiljainen. Pitkäaikainen kämppiksemme lähti viime yönä takaisin Suomeen. Haikeus. En osaa edes ajatella mitä kaikkea sitä mielessään käy, kun tälle maalle on aika jättää hyvästit. Mahtaa olla ristiriitaista. Niin paljon turhautumista, itkupotkua ja raivoa. Niin paljon rakkautta, ystävällisyyttä, kauneutta ja elämää. Poikamme syntymäpaikka ja elämän ensimmäinen vuosi. Avioliittomme ensimmäiset vuodet. Suhteemme suurimmat turhautumat ja onnellisimmat hetket. Niin paljon elämää.

Muikeaa toukokuuta, aurinkoa ja energiaa!