Ristiriitaa. Vuodatusta. Tuen ja turvan tasapainoilua. Jäsenneltyä, mutta tiuhempaan jäsentelemätöntä.
Lokeroimista ja sen vimmaista vastustamista. Ihan varmasti jatkuvaa hikoilua.

24.9.2013

Sopeutumista

Minulla on vieläkin vaikeuksia ymmärtää, että hanasta tulee kaiken lämpöistä vettä, että suihkuun mennessä ei tarvitse antaa veden valua, jotta lämmin vesi tulisi. Enää en ihan yhtä usein sitä tee, mutta aluksi sitäkin enemmän polton sormeni, kun hanasta tulikin ihan kuumaa vettä.

Lenkillä tuntuu todella töykeältä olla tervehtimättä vastaantulijaa, etenkin jos on kapoisalla tiellä. Minulla kesti kauan oppia moikkaamaan tuntemattomia, nyt taas olo on epäkohtelias ohittaessa kulkija muualle vilkuillen. Toki meilläkin täällä sanotaan hei ainakin kaupassa ja ainakin Savon maalla. 

Olen koukuttunut mainoksiin ja ilmaisjakelulehtiin. 

Kahvi alkaa maistua hyvältä, ihan kultakatriinakin. Maito on vaihtunut kevyeen luomuun, olisiko siinä taika vai vaan tottumuksessa?

Hermokiristysrakenne ei ole kehittynyt Keniassa ja Namibiassa, päinvastoin vastoinkäymiset saa kiehahtamaan samoin tein. Suomelta odottaa niin paljon, mutta yksi karu tosiasiahan on, että emme vieläkään ole saaneet kunnollista ja toimivaa nettiyhteyttä. Puhelimen kautta käytämme nettiä ja se kyllä toimii lähes aina moitteettomasti. Asumme kuitenkin sen verran syrjässä (max.10km Turun torille), että täällä ei ole niitä huippunopeita yhteyksiä saatavilla. Mitä ihmettä?

Kaupassa on vaikea muistaa sitä kapulaa laittaa ostosten väliin. Ja, voi miten ihmiset siitä hermostuvat. Niin takana olevat asiakkaat kuin kassatyöntekijä. Kommunikointi on todellakin laskettu minimiin, jos edes kaupan työntekijä ei voi ystävällismielisesti kysyä, että mitkä ovat ostoksesi. Minä olen myös mahdottoman hidas oppimaan, edelleen unohdan sen kapulan. Keniassa ja Namibiassa ostokset pakattiin puolestasi, jos kädet olivat täynnä kassalle saapuessa joku auttoi myös nostamaan ostokset hihnalle (joka ei ikänä toiminut, hihna siis ei liikkunut). En noin avuliasta palvelukulttuuria odota tai halua edes Suomeen, sitä vaan, että niin nopeaan siihen tottui. Kassalla tuli usein myös vaihdettua kuulumiset, meidän vakikaupassa kaikki tiesivät Hipun ja joku aina leikki pojan kanssa, kun minä hikoilin ostoksien parissa. Okei, kyllähän täälläkin moni hymyilee, mutta vielä useampi mulkoilee jos pieni mies pihahtaakaan kaupassa. Eroja, eroja.

Ruokakaupassa voisin viettää aikaa enemmänkin, välillä huomaan haaveilevani siitä, että voisi pitkään ja hartaasti tutkia hyllyjä. Viime viikkoinen visiitti Ruohonjuuressa yllätti täysin. Valikoimat ovat muuttuneet niin rajusti. Jos viisi vuotta sitten kaupasta löytyi muutama pesupähkinä ja paljon ihmeellisen näköisiä kangasmyttyjä, niin nyt siellä oli lähes koko materiaalinen elämä.

Toinen viikko on alkanut, kun minun arki-illoista suurin osa menee työjutuissa. Mies tulee kotiin ja minä lähden. Kaikki on vielä uutuuden viehätystä!


19.9.2013

Voihan koiruus

Martti ja Hilda. Parivaljakko lähes aina mainio. Uusi kotimaa näin omistajan näkökulmasta on tuonut paljon uusia asioita koirien elämään. Hildan elämänlaatu on mielestäni heikentynyt roimasti. Ennen niin kovin aktiivisesta koirasta on tullut täysi sohvaperuna. Haasteet ja aktiviteetit ovat taaksejäänyttä. Nyt jäljellä on vaan muutama lenkki per päivä. Hilda ei ole ikinä ollut mikään leikkijä, saalistaja ja ongelmanratkaisija kyllä. Kotona ainut ongelma on Hippu ja Hippua karkuun juokseminen, saalista ei löydy pieneltä pihalta. 

Martin elämässä on taas enemmän eloa kuin ennen. Perusmeno ei miksikään ole muuttunut, kaikki "vapaa-aika" menee erinäisissä makuuasennoissa, mutta päivittäiset lenkit ovat sentään tuoneet vähän virtaa ja säpinää. Pientareen nuuskutus on ihan ykköspuuhaa, samoin koirapuistossa toisten koirien kanssa peuhaaminen. Joka kerta, kun puistossa on ollut joku koira niin Mara on saanut uuden kamun. Uskomaton vetovoima tuolla sankarilla. Kamuja on isoista boksereista pieniin terriereihin ja mäyriksiin. Nuo kamut ei millään jättäisi leikkiä kesken.

Hilda taasen ei paljon kaveeraa. Toiset nartut ovat iso vihan aihe. Uroskoirat menee just ja just. 

Tottuminen ja aika kai toivottavasti auttaa tässäkin. Hihnassa toisten koirien liian innokas tervehtiminen on hieman laantunut, samoin naapurien kyttääminen ikkunasta :)

Molempien turkki tiputtaa karvaa koko ajan, koko ajan ja paljon. Toiminta meni kai sekaisin silloin kun tulimme Suomeen. Ilma oli aika viileä ensimmäisen viikon ja sitten alkoi vasta meitä koko elo -ja syyskuun alun ihmetyttäneet kauniit aurinkosäät. Ehkä tämä tästä helpottaa, kun ilma kylmenee kunnolla eikä koirilla ole varaa menettää yhtäkään karvaansa.

Paluu arkeen

Ilmassa on paljon kutkutusta. Monen monta kärähtänyttä hermoa, paljon naurua ja miljoona hymyä. En olisi ihan uskonut vielä kaksi kuukautta sitten, että nyt jo syyskuussa olen jotenkin niin tässä, nopeassa temmossa. Muutama aamu viikossa on lohduttavaa hidastelua lapsen kanssa, leikkipuistoa ja kävelylenkkejä koirien kanssa. Suunnitelmallisuus on pop, jos aikoo mitään tehdä. Enää ei vaan eletä päivästä toiseen, ryhtiliikkeen pitäisi antaa tulla ovesta sisään.

Käytännössä siis olen elvyttänyt toiminimeni henkiin, aloittanut fysioterapeutin hommat siis. Teen ihan perusvastaanottotyötä muutaman illan viikossa, vanha niska ja selkäryhmäni aloitti eilen, nuorten poikien salibandyjoukkueen fysiikkavalmennus on myös haasteenani. Olen aika innoissani. Mielessä pyörii monta ajatusta siitä kuinka edetä tästä ja mihin suunnata ammatilliset ambitiot. 

Sana kaaos on ollut mielessä monta päivää. Tuntuu kuin Pohjolassa kaaos syntyisi hetkessä jos ei ole suunnitelmaa, sovittuja aikatauluja. Keniassa elämä oli toisinaan yhtä kaaosta, kaaoksessa elämistä ja siinä itselleen sen oikean rytmin etsimistä.

Voisikohan meidän olohuonetta kutsua järjestäytyneeksi kaaokseksi? Siellä nimittäin oleilee meidän uusi keittiö, pedantissa järjestyksessä. 

Pään sisäinen kaaos ottaa vallan. Arjen on täyttänyt taas pojan kuume ja vatsakipu. Johan meillä kaksi yötä nukuttiin hyvin. Nyt jaksaa taas valvoa. Ei oikeesti kyllä jaksaisi.

6.9.2013

Tulikuuma perjantai

Tulikuuma lapsi sylissä, monta päivää odottanut kauppareissu, Pohjolassa asuvan kotiäidin arki.

Olen innostunut mainoksista, ihan niistä postilaatikkoon tupsahtavista. Ennen meillä taisi olla kielto "ei mainoksia", nyt ihan en malta odottaa mainospostin lukemista. Kuvittelen kai päivittäväni tietämystä nykyisiin tuotteisiin ja hintatasoon niillä.

Ilmassa on paljon kutkuttavia asioita, en oikein edes tiedä mitä niistä on muotoutumassa, mutta jos jotain olen oppinut ulkomaan vuosilta niin sen, että tunnen olevani oman onneni seppä. Näillä eväillä mitä tämä yhteiskunta tarjoaa voi tehdä lähes mitä vaan. Mitä vaan sellaista mihin oma motivaatio, halu ja rahkeet yltää. Ei sen tarvitse suurta olla, mutta omaa onnea tuottavaa.

Mies on ollut töissä tämän viikon, meillä on mennyt pikkumiehen kanssa oikein mukavasti. Ollaan oltu sopivasti aktiivisia ja nukuttu jopa pitkiä päiväunia tai siis pieni on.

Solsidan on aika hauska ruotsalainen tv-sarja. Suosittelen. Pitäisi jostain kaivaa ensimmäinen tuotantokausi esiin.

Nyt on ehkä annettava hieman lääkettä pienelle ja lähdettävä sille kauppareissulle. Toteutan edelleen periaatetta, että miksi tehdä nyt, kun voi tehdä myöhemminkin. Joskus se ajattelutapa kostautuu, niin kuin tänään.

Ps. Presidentti-kahvi on jo pal parempaa tai sitten olen jo tottunut Suomi-kahviin.