Vuosi sitten syksyllä kävin jo haistelemassa toisia blogialustoja, oli tarve aloittaa uudelta pohjalta, anonyymina. Halusin kirjata ylös ajatuksiani, mutta en halunnut kenenkään tietävän kenen ajatukset ovat, joten loin uuden blogin. Päivitin sitä joitain kertoja kunnes elo heitti märän rätin silmille ja into sammui. Tänä syksynä tein saman jutun uudelleen, elo ei heittänyt märkää rättiä silmille vaan antoi jotain kallisarvoista. Uudelle blogialustalle siirtyminen ei silti tuntunut hyvältä alun innostuksen jälkeen.
Kesän aikana olen oppinut itsestäni sen, että yksi peloistani on, että minua ei kuunnella eikä ymmärretä. Tämä konkretisoituu ihan jo arjessa niin, että jätän paljon asioita sisälleni puhumatta niitä ääneen. Oletan myös mieheni omaavan supekyvyn lukea ajatuksiani. Minusta on aina ollut vaikea tutustua uusiin ihmisiin niin, että se tuntuisi luonnokkaalta, en keksi mitään hauskaa sanottavaa, en osaa ajatella, että olisin itse niin kiinnostava toisten silmissä että minuun viitsisi tutustua, vaikka toisaalta taas itse olen hyvinkin kiinnostunut toisista, jos kommunikaatio on yhtään aidolla pohjalla. Jenkkityylinen rupattelu on raskasta, vaikka ulkomailla asuessa tuli pakostakin opeteltua tyhjänpäiväinen pälätys, siinä tosin jäin ihan sinne alkeistasolle. Mutta siis tämä pohjustuksena sille, että vaikka puhunkin välillä ihan sujuvasti kaikenlaisesta, on minulle aina ollut hankala jakaa mielipiteitäni, mieltymyksiäni ja uskomuksiani, siis sellaisia henk.kohtaisella tasolla olevia. Ja siitä syystä kai ajauduin vieraille maille bloggaamaan, oli tarve jakaa jotain henkilökohtaisempaa (vaikka sekin julkisesti, ihmeellinen tämä ihmisen mieli) ilman, että olisin oikeasti olemassa oleva henkilö lukijalle.
Noh, se polku ei kauas kantanut. Tämä blogi on kulkenut niin monessa mukana, sen kautta kannan mukana Keniaa ja ulkomaan vuosia. En osaa taikka halua tätä jättää. Se hetki, kun kirjoitin chromen tekstikenttään auringonnoustessa sitten viime tammikuun, vei pitkälle muistoihin, jäin lukemaan juttujani tunneiksi, olin niistä ihan täpinöissä ja niin kiitollinen itselleni, että olin kirjannut asioita ylös. Monen postauksen taustalla oli asioita, jotka muuten ehkä unohtaisin. Joidenkin juttujen takana asioita, joita en kertonut ääneen, koska en tohtinut, mutta jotka kuitenkin muistin, koska olin ne itselleni tarinoihin piilottanut.
Toivotan täten siis itselleni pitkää ikää ja intoa bloggauksen pariin! Vielä, kun saisin ladattua jonkun kuvankäsittelyohjelman koneelle niin voisin kuviakin siirtää.
29.10.2014
27.10.2014
Uni ja väsy
Vauva nukkui lähes kolme tuntia heräämättä sitten ikinä. Ulkona, vaunuissa, raikkaassa sateen jälkeisessä ilmassa. Minä reilun tunnin jälkeen aloin vilkuilemaan vaunuja, tarkistin itkuhälytintä, hoidin monen monta juoksevaa asiaa ja söin vielä lounastakin.
Vauva heräsi, makoilee nyt sylissäni, silmät edelleen tiukasti kiinni, masu pullollaan maitoa.
Vauva on niin kovin kaunis kuuden viikon iässäään. Oikea sylikissa, pitkä poika ja loputon syöppö. Kuusi viikkoa ja poika on kuin aina olisi siinä ollut ja silti tämä kaikki on niin uutta, on ja tuntuu. Yhä edelleen tuntuu oudolta puhua lapsista monikossa tai pojista. Se ei ole kertaakaan vielä mennyt ilman, että olisin sen huomannut, jäänyt hetkeksi miettimään, että niin teitä on tosiaan kaksi. Minä olen kahden pojan äiti.
Minulla on ollut kolme vuotta väsynyt olo. Se alkoi odottaessani Hippua, väsymys silloin raskausaikana ja nyt kuopusta odottaessa oli jotenkin todella voimakasta, se hyökyi päälle ja peitti alleen kaiken muun. En vain yksinkertaisesti pysynyt hereillä kunnes viime keväänä tuli toisia ongelmia, uniongelmia. Väsymys nosti päätään uudella tavalla, uni ei tullut silmään eikä lepoa taikka helpotusta tuntunut olevan ollenkaan. Kesäreissu Kyprokselle, Hipun rytmissä elo (päiväunet ja yöunet samaan aikaan) lopulta katkaisivat kuukausien unettomuuskierteen, nukuin käytännössä tuon lomareissun aikana aina, kun Hippukin nukkui. Luin hetken kirjaa kunnes nukahdin ja nukuin siihen, että Hippu herätti. Unta tuli siis melkein päivittäin 14 tuntia.
Raskaana ollessa uni on joka tapauksessa katkonaista, pitää käydä vessassa, asennon vaihtaminen ei luonnistu ilman heräämistä ja vauva herättää tansseillaan. Vauvan synnyttyä hormoonit hyrrää ja väsymys väistyy. Keho tekee kaikkensa ollakseen tehokas maidontuottaja ja ollakseen aina valmis vauvan tarpeisiin, tuntuu kuin kuuloaisti triplaantuisi, aistit ovat muutenkin äärimmilleen viritettyinä, vauvalle. Kaikki muu jää huomiotta. Olo on yhtä aikaa yhtä hattaraa ja silti haikeutta.
Nyt suurimpien hormonimyrskyjen laannuttua ajoittaisiksi piikeiksi alkaa väsymys taas nostaa päätään. Parin tunnin yhtäjaksoinen uni tuntuu luksukselta öisin, päivisin en ole osannut enää nukkua, vaikka tiedän että pitäisi. Keho ei vaan malta. Tuntuu, että fysiikka kaipaa happea, liikuntaa ja vilkastunutta verenkiertoa. Ulkona kävellessä väsymys väistyy ainakin hetkeksi.
Toisinaan huomaan ajattelevani vuosien päähän ja yksi keskeisistä asioista niissä tulevaisuuden ajatuksissa on se, että olenkohan silloin väsynyt, voinkohan silloin nukkua? Melkein lähitulevaisuuden toivoa väsymyksen selättämisestä tuo myös se, että esikoinen alkoi nukkua yöt heräämättä reilun vuoden ikäisenä.
Nyt yksi tiukka kahvi ja ulos lenkille, mars.
Vauva heräsi, makoilee nyt sylissäni, silmät edelleen tiukasti kiinni, masu pullollaan maitoa.
Vauva on niin kovin kaunis kuuden viikon iässäään. Oikea sylikissa, pitkä poika ja loputon syöppö. Kuusi viikkoa ja poika on kuin aina olisi siinä ollut ja silti tämä kaikki on niin uutta, on ja tuntuu. Yhä edelleen tuntuu oudolta puhua lapsista monikossa tai pojista. Se ei ole kertaakaan vielä mennyt ilman, että olisin sen huomannut, jäänyt hetkeksi miettimään, että niin teitä on tosiaan kaksi. Minä olen kahden pojan äiti.
Minulla on ollut kolme vuotta väsynyt olo. Se alkoi odottaessani Hippua, väsymys silloin raskausaikana ja nyt kuopusta odottaessa oli jotenkin todella voimakasta, se hyökyi päälle ja peitti alleen kaiken muun. En vain yksinkertaisesti pysynyt hereillä kunnes viime keväänä tuli toisia ongelmia, uniongelmia. Väsymys nosti päätään uudella tavalla, uni ei tullut silmään eikä lepoa taikka helpotusta tuntunut olevan ollenkaan. Kesäreissu Kyprokselle, Hipun rytmissä elo (päiväunet ja yöunet samaan aikaan) lopulta katkaisivat kuukausien unettomuuskierteen, nukuin käytännössä tuon lomareissun aikana aina, kun Hippukin nukkui. Luin hetken kirjaa kunnes nukahdin ja nukuin siihen, että Hippu herätti. Unta tuli siis melkein päivittäin 14 tuntia.
Raskaana ollessa uni on joka tapauksessa katkonaista, pitää käydä vessassa, asennon vaihtaminen ei luonnistu ilman heräämistä ja vauva herättää tansseillaan. Vauvan synnyttyä hormoonit hyrrää ja väsymys väistyy. Keho tekee kaikkensa ollakseen tehokas maidontuottaja ja ollakseen aina valmis vauvan tarpeisiin, tuntuu kuin kuuloaisti triplaantuisi, aistit ovat muutenkin äärimmilleen viritettyinä, vauvalle. Kaikki muu jää huomiotta. Olo on yhtä aikaa yhtä hattaraa ja silti haikeutta.
Nyt suurimpien hormonimyrskyjen laannuttua ajoittaisiksi piikeiksi alkaa väsymys taas nostaa päätään. Parin tunnin yhtäjaksoinen uni tuntuu luksukselta öisin, päivisin en ole osannut enää nukkua, vaikka tiedän että pitäisi. Keho ei vaan malta. Tuntuu, että fysiikka kaipaa happea, liikuntaa ja vilkastunutta verenkiertoa. Ulkona kävellessä väsymys väistyy ainakin hetkeksi.
Toisinaan huomaan ajattelevani vuosien päähän ja yksi keskeisistä asioista niissä tulevaisuuden ajatuksissa on se, että olenkohan silloin väsynyt, voinkohan silloin nukkua? Melkein lähitulevaisuuden toivoa väsymyksen selättämisestä tuo myös se, että esikoinen alkoi nukkua yöt heräämättä reilun vuoden ikäisenä.
Nyt yksi tiukka kahvi ja ulos lenkille, mars.
24.10.2014
Suunnitelma A ja B
Poikkeuksellisesti Hippu on tänään hoidossa, tuolla kipakassa viimassa heillä on turnajaiset urheilukentällä, juoksua ja sen sellaista. Ajattelin, että se olisi pojasta kivaa ja niin isänsä hänet aamulla hoitoon vei.
Minä taasen jo eilisestä asti olen ilahduttanut itseäni ajattelemalla siivoamista (ihan oikeasti), kuinka tänään pölypallerot ja mattojen punkit saavat kyytiä ja illalla on luksusta istahtaa koirakarvattomalle sohvalle. Vauva saa siis jatkaa uniharjoittelua vaunuissa, minulla olisi vielä vajaa kaksi tuntia aikaa. Tykkään siivota hiki hatussa ja hienoinen verenmaku suussa, yksin. Siivous ei ole ikinä ollut lempipuuhiani, mutta palattuamme takaisin Suomeen se on noussut mukavaksi puuhaksi. Vaikutusta varmaan on sillä, että kotimme on suhteellisen pieni, joten siivous käy nopeasti ja varmasti myös sillä, että Keniassa asuessamme kodoinhoitajamme piti kotimme niin järjestyksessä ja siistinä etten oikein osaa olla, jos on sotkua.
Ylläoleva siis suunnitelma A.
Suunnitelma B on taas vaipua internetin juovuttavaan maailmaan vajaaksi kahdeksi tunniksi, juoda hiukan lisää kahvia ja miettiä miten iltapäivän tunnit käytän mahdollisimman tehokkaasti siivoukseen. Taisin ylvästellä eilen miehelleni kuinka tänään siivoan, kun eilen jäi välistä. Torstai on meillä normisti siivouspäivä taikka ilta, vuoroviikoin, riippuen kumman vuoro on.
Minä taasen jo eilisestä asti olen ilahduttanut itseäni ajattelemalla siivoamista (ihan oikeasti), kuinka tänään pölypallerot ja mattojen punkit saavat kyytiä ja illalla on luksusta istahtaa koirakarvattomalle sohvalle. Vauva saa siis jatkaa uniharjoittelua vaunuissa, minulla olisi vielä vajaa kaksi tuntia aikaa. Tykkään siivota hiki hatussa ja hienoinen verenmaku suussa, yksin. Siivous ei ole ikinä ollut lempipuuhiani, mutta palattuamme takaisin Suomeen se on noussut mukavaksi puuhaksi. Vaikutusta varmaan on sillä, että kotimme on suhteellisen pieni, joten siivous käy nopeasti ja varmasti myös sillä, että Keniassa asuessamme kodoinhoitajamme piti kotimme niin järjestyksessä ja siistinä etten oikein osaa olla, jos on sotkua.
Ylläoleva siis suunnitelma A.
Suunnitelma B on taas vaipua internetin juovuttavaan maailmaan vajaaksi kahdeksi tunniksi, juoda hiukan lisää kahvia ja miettiä miten iltapäivän tunnit käytän mahdollisimman tehokkaasti siivoukseen. Taisin ylvästellä eilen miehelleni kuinka tänään siivoan, kun eilen jäi välistä. Torstai on meillä normisti siivouspäivä taikka ilta, vuoroviikoin, riippuen kumman vuoro on.
23.10.2014
Meidän arki ja uudet jutut
Mies käy töissä maanantaista perjantaihin, kahdeksan tuntia kerrallaan. Hippu käy hoidossa 11 päivää kuukaudessa. Minä olen ollut taas kotona elokuusta asti. Vauva on reilun viisi viikkoa, päiväagendansa muodostuu pitkälti nukkumisesta, syömisestä, kakkaamisesta, mahavaivoista ja itkusta. Minä sompaan tässä kaiken keskellä ja välillä. Suhteellisen kiireettömästi ja hitaasti. Tiukasti pidän kiinni siitä, että aamulla harjaan hampaat ja hiukset, puen vaatteet ja syön aamupalan.
Hippu viihtyy hoidossa, tosin viime päivinä on ilmennyt pienoista kapinaa aamuisin, ehkä se on asiaankuuluvaa tässä vaiheessa elämää. Perhepäivähoito on osoittautunut oikein hyväksi, siellä neljä poikaa kirmaa päivät, syö ja nukkuu hyvin. Päivisin on paljon ulkoilua, kerran viikossa eväsretki, yksi aamupäivä kerhojuttuja seurakuntatalolla, pari aamua monitoimitalon salissa jumppaa ja voimistelujuttuja. Hippu kertoo reippaasti aina hoitopäivän jälkeen syöneensä joko vispipuuroa tai pannukakkua, vaikka todellisuus olisi jotain ihan muuta. Kuukauden päivät meni varmaan niin, että aina oli kuulema ollut vispipuuroa ja sitä olisi tarvinnut myös kotona saada.
Uusia juttuja suomalaisessa vauva-arjessa on esimerkiksi neuvolakäynnit ja tarkka kasvun seuraaminen sekä ulkona nukuttaminen. Neuvolakäynneistä tykkään, meillä on oikein mukavat ja pätevät neuvolan tädit, niin äitiys -kuin lapsineuvolan puolella. Neuvola on kätevästi kotikadullamme parin minuutin kävelymatkan päässä.
Tänään olen ajatellut aloittaa ulkona nukkumisen opettelun. Opettelua se lienee lähinnä minulle. Vauva meni 20 minuuttia sitten vaunuihin takapihalle valvovan silmäni alle itkuhälyttimen kera. Minua kauhistuttaa ulkona nukkumisessa oravat sekä kylmettyminen. Miten tiedän ettei vauva tukahdu kuumuuteen tai kylmety? Toistaiseksi vaununukkuminen tuntuu sujuvan hyvin, sinne vauva jäi silmät auki katselemaan ja seuraavan kerran käydessäni nukkui jo untaan. Sisällä päiväsaikaan unet ovat kovin katkonaisia ja muualla kuin sylissä ei nukuta. Kauppareissut ja lenkit vauva taas nukkuu alusta loppuun. Tuntuu, että mitä enemmän meteliä sen parempi nukkua.
Oravia vastaan pitänee kaivaa hyttysverkko esille. Tosin ei niitä oravia ole enää paljoa näkynyt, koirat ovat karkottaneet niin oravat kuin ennen pihoilla kävelleet kissatkin.
Vauva hieman heräsi äsken, täsmällisesti 45 minuutin unen jälkeen. Jos muistan oikein niin vauvat nukkuvat ns.lyhyemmissä sykleissä kuin aikuiset, havahtuminen unesta tulee juuri 45 minuutin välein ja sen jälkeen vaihtoehtoina on joko uudelleen nukahtaminen itse, autettuna tai herääminen. Tällä kertaa vaunujen hytkyttely auttoi. Neuvolatäti neuvoi, että kannattaa ihan muutamaksi päiväksi ottaa aikaa tämä vaunuissa nukkumisen taito niin että en lähde lenkille vaan jään tähän kotia, varaan takin ovenpieleen ja kokeilen josko saisin vauvan nukkumaan pari tuntia kerrallansa ulkona. Ettei käy niin, että vauva oppii nukkumaan vaan liikkuvissa vaunuissa ja sitten pian minä kävelen maanisena päivät pitkät ympäri kyliä. (Se kyllä tekisi hyvää näille herkkukiloilleni.)
Arjen haasteita on keksiä joka päivää järkevää ruokaa esikoiselle ja siinä samalla meille aikuisille. Hoitopäivät helpottavat, ei tarvitse keksiä kuin illallinen, mutta ne muut päivät, kun pöydässä on oltava lounasta ja illallista, mieluiten ravitsevaa ja terveellistä ja silti helposti ja nopeasti valmistettavaa. Vaihtelu suotavaa. Samaa ruokaahan me olemme syöneet koko perhe siitä saakka, kun Hippu oli vuoden. Tai samaa ja samaa minä kasviskalaa, mies ja Hippu mitä vain.
Haastavalta on tuntunut löytää vauvalle aikaa, semmoista yhteistä ihanaa tuhina-aikaa, kun voi vaan nuuskutella ja olla lähellä ja ilmeillä. Yhtälailla haluaisin välillä olla vain kahden esikoisen kanssa. Onneksi esikoinen on saanut puuhata ihan kahden isänsä kanssa. Toistaiseksi vauva on soljahtanut luontevasti pikkuveljeksi, vauvaksi perheeseen. Välillä mietin myös, että mistä näitä ajatuksia kumpuaa, että pitää viettää niin ja niin paljon aikaa sen ja sen kanssa tai pilaan lapseni tunne-elämän ja henkisen hyvinvoinnin ainiaaksi. Tottakai lapsen kanssa tulee viettää aikaa ja antaa huomio täysin ilman kaiken maailman datavehkeitä, senhän näkee jo heti lapsestakin kuinka mukavaa se on ja samoin itsestäänkin kuinka paljon siinä oppii lapsestaan ja näkee uusia puolia, mutta myönnettävä on, että jutut lehdissä sinkkosista ja kumppaneista asettaa jonkinlaisia paineita ja pelkoja kuinka olla lastensa kanssa.
Tykkään välillä makustella mainoslausetta "sinun arkesi on jonkun lapsuus", se on niin totta.
Hippu viihtyy hoidossa, tosin viime päivinä on ilmennyt pienoista kapinaa aamuisin, ehkä se on asiaankuuluvaa tässä vaiheessa elämää. Perhepäivähoito on osoittautunut oikein hyväksi, siellä neljä poikaa kirmaa päivät, syö ja nukkuu hyvin. Päivisin on paljon ulkoilua, kerran viikossa eväsretki, yksi aamupäivä kerhojuttuja seurakuntatalolla, pari aamua monitoimitalon salissa jumppaa ja voimistelujuttuja. Hippu kertoo reippaasti aina hoitopäivän jälkeen syöneensä joko vispipuuroa tai pannukakkua, vaikka todellisuus olisi jotain ihan muuta. Kuukauden päivät meni varmaan niin, että aina oli kuulema ollut vispipuuroa ja sitä olisi tarvinnut myös kotona saada.
Uusia juttuja suomalaisessa vauva-arjessa on esimerkiksi neuvolakäynnit ja tarkka kasvun seuraaminen sekä ulkona nukuttaminen. Neuvolakäynneistä tykkään, meillä on oikein mukavat ja pätevät neuvolan tädit, niin äitiys -kuin lapsineuvolan puolella. Neuvola on kätevästi kotikadullamme parin minuutin kävelymatkan päässä.
Tänään olen ajatellut aloittaa ulkona nukkumisen opettelun. Opettelua se lienee lähinnä minulle. Vauva meni 20 minuuttia sitten vaunuihin takapihalle valvovan silmäni alle itkuhälyttimen kera. Minua kauhistuttaa ulkona nukkumisessa oravat sekä kylmettyminen. Miten tiedän ettei vauva tukahdu kuumuuteen tai kylmety? Toistaiseksi vaununukkuminen tuntuu sujuvan hyvin, sinne vauva jäi silmät auki katselemaan ja seuraavan kerran käydessäni nukkui jo untaan. Sisällä päiväsaikaan unet ovat kovin katkonaisia ja muualla kuin sylissä ei nukuta. Kauppareissut ja lenkit vauva taas nukkuu alusta loppuun. Tuntuu, että mitä enemmän meteliä sen parempi nukkua.
Oravia vastaan pitänee kaivaa hyttysverkko esille. Tosin ei niitä oravia ole enää paljoa näkynyt, koirat ovat karkottaneet niin oravat kuin ennen pihoilla kävelleet kissatkin.
Vauva hieman heräsi äsken, täsmällisesti 45 minuutin unen jälkeen. Jos muistan oikein niin vauvat nukkuvat ns.lyhyemmissä sykleissä kuin aikuiset, havahtuminen unesta tulee juuri 45 minuutin välein ja sen jälkeen vaihtoehtoina on joko uudelleen nukahtaminen itse, autettuna tai herääminen. Tällä kertaa vaunujen hytkyttely auttoi. Neuvolatäti neuvoi, että kannattaa ihan muutamaksi päiväksi ottaa aikaa tämä vaunuissa nukkumisen taito niin että en lähde lenkille vaan jään tähän kotia, varaan takin ovenpieleen ja kokeilen josko saisin vauvan nukkumaan pari tuntia kerrallansa ulkona. Ettei käy niin, että vauva oppii nukkumaan vaan liikkuvissa vaunuissa ja sitten pian minä kävelen maanisena päivät pitkät ympäri kyliä. (Se kyllä tekisi hyvää näille herkkukiloilleni.)
Arjen haasteita on keksiä joka päivää järkevää ruokaa esikoiselle ja siinä samalla meille aikuisille. Hoitopäivät helpottavat, ei tarvitse keksiä kuin illallinen, mutta ne muut päivät, kun pöydässä on oltava lounasta ja illallista, mieluiten ravitsevaa ja terveellistä ja silti helposti ja nopeasti valmistettavaa. Vaihtelu suotavaa. Samaa ruokaahan me olemme syöneet koko perhe siitä saakka, kun Hippu oli vuoden. Tai samaa ja samaa minä kasviskalaa, mies ja Hippu mitä vain.
Haastavalta on tuntunut löytää vauvalle aikaa, semmoista yhteistä ihanaa tuhina-aikaa, kun voi vaan nuuskutella ja olla lähellä ja ilmeillä. Yhtälailla haluaisin välillä olla vain kahden esikoisen kanssa. Onneksi esikoinen on saanut puuhata ihan kahden isänsä kanssa. Toistaiseksi vauva on soljahtanut luontevasti pikkuveljeksi, vauvaksi perheeseen. Välillä mietin myös, että mistä näitä ajatuksia kumpuaa, että pitää viettää niin ja niin paljon aikaa sen ja sen kanssa tai pilaan lapseni tunne-elämän ja henkisen hyvinvoinnin ainiaaksi. Tottakai lapsen kanssa tulee viettää aikaa ja antaa huomio täysin ilman kaiken maailman datavehkeitä, senhän näkee jo heti lapsestakin kuinka mukavaa se on ja samoin itsestäänkin kuinka paljon siinä oppii lapsestaan ja näkee uusia puolia, mutta myönnettävä on, että jutut lehdissä sinkkosista ja kumppaneista asettaa jonkinlaisia paineita ja pelkoja kuinka olla lastensa kanssa.
Tykkään välillä makustella mainoslausetta "sinun arkesi on jonkun lapsuus", se on niin totta.
22.10.2014
Uskaltaisikohan sitä?
Jos taas kokeilisi, tositarkoituksella, että saisiko sitä itsestään kiinni niin, että kirjoittaisi blogia. Olen tehnyt muutaman harharetken muille maille kirjoittamaan, turhauduttuani poistanut juttuni ja palannut taas tilaan missä ei kirjoiteta vaan mennään sumussa ja suhinassa päivästä toiseen.
Paljon on tapahtunut sitten tammikuun. Hipusta tuli isoveli pikkuveljelleen tarkalleen puolivälissä syyskuuta. Pienin tulokas on reilu viisiviikkoinen poikanen. Siinä suurin kuuluminen. Toiseksi suurin on oltava se, että viime kevät oli kamala, raskas kuin mikä pääkopalle, Suomeen palaaminen on ollut kamalaa. Ei tämä ollutkaan sellaista ihanaa palaamista perheen, kavereiden ja ystävien luo vaan jotensakin aika yksinäinen matka. Kesä tuli, apu löytyi ja mieli kirkastui. Pienen pienin töpöaskelin on tässä mielen kanssa vaellettu eteenpäin.
Kulunut vuosi on kaikessa raskaudessaan ollut myös mahtava. Työrintamalla meni hyvin, yhä vaan voin olla varma siitä, että minulla on maailman mukavimmat asiakkaat, paras pomo ja paljon opittavaa ja intoa jäljellä.
Hippu on kasvanut puhuvaksi lapseksi, jolla on todentotta omat ajatukset, oma tahto, omat kiinnostuksen kohteet ja uskomaton halu touhuta. Minua aina huvittaa lukea pienten lasten äitien blogeista kuinka on vietetty rentoa löhöilypäiväää lasten kanssa. Miten se tehdään? Ei meidän kotona ole ikänä rauhallista saatika hiljaista hetkeä. Touhua ja energiaa on koko maailmalle. Illalla Hipun mentyä nukkumaan kaadumme miehen kanssa rättipoikkiväsyneenä ja kaikkensa antaneena sohvalle. Silti kaikesta väsymyksestä huolimatta on tämä niin rakasta ja parasta.
Juuri nyt mielessä on monen monta asiaa, mistä haluaisin kirjoittaa. Muistankohan niitä enää ensi kerralla? Pää on pehmeää höttöä ja muistini jossain krokotiilin ja strutsin välimaastossa.
Paljon on tapahtunut sitten tammikuun. Hipusta tuli isoveli pikkuveljelleen tarkalleen puolivälissä syyskuuta. Pienin tulokas on reilu viisiviikkoinen poikanen. Siinä suurin kuuluminen. Toiseksi suurin on oltava se, että viime kevät oli kamala, raskas kuin mikä pääkopalle, Suomeen palaaminen on ollut kamalaa. Ei tämä ollutkaan sellaista ihanaa palaamista perheen, kavereiden ja ystävien luo vaan jotensakin aika yksinäinen matka. Kesä tuli, apu löytyi ja mieli kirkastui. Pienen pienin töpöaskelin on tässä mielen kanssa vaellettu eteenpäin.
Kulunut vuosi on kaikessa raskaudessaan ollut myös mahtava. Työrintamalla meni hyvin, yhä vaan voin olla varma siitä, että minulla on maailman mukavimmat asiakkaat, paras pomo ja paljon opittavaa ja intoa jäljellä.
Hippu on kasvanut puhuvaksi lapseksi, jolla on todentotta omat ajatukset, oma tahto, omat kiinnostuksen kohteet ja uskomaton halu touhuta. Minua aina huvittaa lukea pienten lasten äitien blogeista kuinka on vietetty rentoa löhöilypäiväää lasten kanssa. Miten se tehdään? Ei meidän kotona ole ikänä rauhallista saatika hiljaista hetkeä. Touhua ja energiaa on koko maailmalle. Illalla Hipun mentyä nukkumaan kaadumme miehen kanssa rättipoikkiväsyneenä ja kaikkensa antaneena sohvalle. Silti kaikesta väsymyksestä huolimatta on tämä niin rakasta ja parasta.
Juuri nyt mielessä on monen monta asiaa, mistä haluaisin kirjoittaa. Muistankohan niitä enää ensi kerralla? Pää on pehmeää höttöä ja muistini jossain krokotiilin ja strutsin välimaastossa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)